Välimaastossa, niin usein.

Lapsena luin sadun pienestä Annasta,
joka sai ystävältään, enkeliltä,
silmälasit, joiden läpi katseltuna
maailma näyttää kovin erilaiselta.

Jukka Poikakin tietää, että
tyytyväisyys on vaikea laji.

Olenhan minäkin näinä vuosina
maailmaa kiertäessäni kuullut monenlaisia kommentteja.
Ehkä päällimmäisinä niistä nyt se, että
       ”Oletpa sinä rohkea!” ja että
       ”Kateeksi käyt!”

Omakohtaisen kokemukseni perusteella
uskaltaisin kuitenkin väittää,
        että itse en ainakaan elämääni paljoa kadehdi
        ja että usein sitä rohkeutta olen saanut hakea
        niiden kuuluisien kissojen ja koirien kanssa.

Elämä on kuitenkin ihanaa, oikeasti,
kun on ne oikeanlaiset silmälasit.
Sanon vaan, vaikka notkunkin taas lentokentällä,
yksin,
jossain maailmojeni välissä,
enkä edes tiedä, missä on koti ja sielulla rauha.

Suomessa, synnyinmaassani,
iloitsin niin kovasti että sattui:
          ystävistä ja niiden lapsista, joista myös on tullut mun ystäviä
          lumesta ja syksyn väreistä
          marjoista ja keltaisesta juustosta
          ja siitä, että sinne pohjoiseen kuulun, kuitenkin.

Ja siellä, mihin nyt olen palaamassa,
koska sinnekin kuulun:
           sielläkin on lapset ja muutama muukin ystävä,
           oma koira,
           joet, villisiat, muurahaiset ja viidakkoveitsi

           ja tehtävä, jota tosin voi toteuttaa missä vaan,
           koska sen Antaja on kanssani kaikkialla
           ja on niin ihmeellinen, että on luonut enkelitkin.

Ihan tosi, tämä kaikki on välillä tosi vaikeaa.
Mutta silti, se kannattaa,
vaikka minä itse en aina ymmärtäisikään,
miten ja miksi.

Suomi llacta, diciembre del 2018

Me están pidiendo fotos de la nieve, de renos y aurora borealis.

Ando sin cámara actualmente,

lo vivo todo,

miro, escucho y respiro,

porque ya lo sé, después todo esto me hará demasiada falta.

Digo, no es que vea cosas hermosas seguidamente.

No es un paraíso donde yo vivo, de donde soy,

aunque seguramente tiene sus cosas buenas.

De igual manera sigo compartiendo,

viendo mis fotos desde hace años,

de los ríos Yasuní y Magdalena,

del volcán Sumaco y nuestro monte más alto, Halti,

de los amigos y días vividos, sentidos, respirados,

de la familia, de la música

y de todos los colores,

de aquí y allá.

Ya ni sé qué lugar está lejos y donde estoy cerca,

pero lo que sé,

es que hay que seguir viviéndolo.

En la cima del volcán Sumaco -
Sumaco-vuoren huipulla

Multa on pyydetty kuvia lumesta, poroista ja revontulista.

En melkein edes käytä kameraa juuri nyt,

vaan elän sen kaiken.

Katselen, kuuntelen ja hengitän,

koska tiedän, että kaikkea tätä tulen ikävöimään,

ihan liikaa.

Eihän täälläkään pelkkää kaunista ole.

Ei kotimaani ole paratiisi, niin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan,

vaikka täällä onkin paljon hyvää, paljon.

Joka tapauksessa katselen ja jaan myös vanhoja kuvia,

pääasiassa niitä.

Kuvissa näkyvät Yasuní- ja Magdalena-joet,

tulivuori Sumaco ja meidän korkein vuoremme, Halti.

Niissä näkyvät myös ystävät

ja heijastukset niistä päivistä, jotka olen elänyt, tuntenut, hengittänyt,

perhe, musiikki ja kaikki värit,

täällä ja siellä.

En edes enää tiedä, missä olen kaukana ja missä on se paikka, josta voin sanoa,

että se on lähellä.

Tiedän vain, niin kuin ennenkin,

että nyt on aika elää.

Minä ja me - Yo y nosotros

 Fiel es Dios, que no os dejará ser tentados más de lo que podeís llevar; antes dará también juntamente con la tentación la salida, para que podáis aguantar. 1 Cor 10:13

Hace años, en este blog, escribí acerca de los pronombres de mi vida.
Hace poco me di cuenta de que la realidad de ese entonces se había cambiado.

A ver, un ejemplo práctico:

- Dios ha bendecido nuestro esfuerzo. Estamos construyendo una casa para nuestros niños. Por favor, sigan orando por nosotros. - ¿Ustedes? ¿De quiénes estás hablando cuando dices ustedes?

Digo, Dios me ha dado gente. Además de la gente mía que ya por tanto tiempo y en tantos lugares había tenido, Él me ha hecho pertenecer y sentirlo. Puedo hablar de nosotros y eso me trae mucha alegría y felicidad, mucha satisfacción.

Tengo que admitir que normalmente el Señor no me ha dado lo que le he pedido. Pero, aunque parezca raro, me ha dado mucho más. Cuando leo mis textos de aquellos años duros y difíciles, cuando veo las fotos de esos años de demasiado anhelar, me lleno de gozo. Dios ha sido mi fuerza, Él me ha sustentado, y me ha hecho pasar por todo eso.

¿Qué es lo que he aprendido en estos años, qué es lo que nunca querré olvidar?

Es que Dios es fiel, Él me conoce mejor que yo misma, tiene buenos propósitos para mi vida. La palabra tentación en la versión finlandesa de 1 Cor 10:13 podría ser entendida también como dificultad, prueba o aflicción. Sé que así es mi Dios. Cuando me permite algo difícil, cuando no me da lo que le había pedido, Él ya sabe como aguantaré todo eso.

Y no se trata de simplemente aguantar. Se trata de ver las oportunidades del Eterno donde yo no tengo ninguna.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää. 1. Kor. 10:13

Vuosia sitten kirjoitin tässä blogissa elämäni pronomineista.
Hetki sitten huomasin, että tilanteeni on muuttunut.

Kuule vaikka:

- Herra on siunannut työmme. Rakennamme taloa lapsillemme. Rukoilettehan puolestamme. - Te? Kun sanot te, keistä oikein puhut?

Tarkoitan vain sitä, että Jumala on antanut elämääni ihmisiä. Ei vain ystäviä ja läheisiä, joita minulla onkin jo vuosien ajan, monissa paikoissa ollut, vaan myös yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Voin puhua "meistä" ja siitä saan paljon iloa ja tyytyväisyyttä.

Täytyy kyllä myöntää, että yleensä Jumala ei ole antanut minulle sitä, mitä Häneltä olen pyytänyt. Voi ehkä kuulostaa oudolta kun sanon, että Hän on antanut minulle paljon enemmän. Kun luen kirjoituksiani tai katson valokuvia kuluneilta vaikeilta ja raskailta kaipauksen täyttämiltä vuosilta, koen suurta iloa. Jumala on ollut voimani, Hän on kannatellut minua, Hän on auttanut minua kulkemaan sen kaiken läpi.

Mitä olen noina vuosina oppinut, mitä en koskaan tahdo unohtaa?

Sen, että Jumala on uskollinen, Hän tuntee minut itseäni paremmin, Hänellä on hyvät tarkoitusperät elämääni varten. Tiedän, että kun Jumala sallii elämässäni jotain raskasta, kun Hän ei anna minulle jotain, jota Häneltä pyydän, Hän tietää jo, kuinka tulen sen kestämään.

Eikä kyse edes ole kestämisestä. On kyse siitä, että voin nähdä Ikuisen Jumalan mahdollisuudet juuri siellä, missä sellaisia ei luulisi olevankaan.

Arkiaamuna

Jospa saisimme sielumme auki,

ehkä aukeais hyvyyden ovet.

- Pekka Huokuna: Aleppon kellot

Tänäänkin, täällä viidakon uumenissa,

kaukana sotien ja kriisien riepottelemasta vanhasta maailmasta,

kaukana kaupunkien sekavuudesta ja hämmennyksestä,

valmistaudun kertomaan hyvää sanomaa

Jumalan tiestä, rauhasta ja vapaudesta,

lasten kielellä,

kaikille, jotka sitä haluavat kuulla.

Naiiviako?

Kyllä ne kriisit ja hämmennys ovat tännekin saapumassa.

Onko muuta tapaa varustautua,

kuin avata sydämensä, elämänsä,

Ainoalle, joka voi meitä auttaa ja armahtaa?

Elää niin, että Hyvyys saisi hallita,

tänään, täällä,

ja kerran siellä jossain, ikuisesti.

Ostoksilla - De compras

En ole ehkä koskaan ennen kuullut näin hyvää myyntipuhetta:

"Osta tämä, se kiintyy sinuun,

eikä koskaan juokse karkuun.

Sitten, kun se on kasvanut suureksi,

voit keittää siitä herkullisen sopan."

Amazonia!

En ehkä enää osaisi elää muualla.

Nunca antes me vendieron cosa alguna así:

"Cómprelo, se encariña con usted,

nunca le va a abandonar.

Y cuando se haga grande,

usted podrá hacer una rica mazamorra y comérselo."

Amazonía, ya no sé cómo vivir fuera de ti.

Hullu suomalainen intiaanikylässä II

Tänään väsytti,

mutta kun olin luvannut lapset kylään.

Siinä he sitten istuivat,

neljä alakouluikäistä poikaa, pöytäni ympärillä.

Lauloimme aarrekartasta

ja keskustelut liikkuivat maan ja taivaan välillä

– kirjaimellisesti.

Lapset halusivat tietää, onko Suomessa lunta,

ja että loiko Jumala planeetatkin.

Sitten pelattiin,

merirosvolaivaa ja palapelejä.

Laitoin lastenmusiikin taustalle

ja otin koiran syliin.

"Voisitko laittaa musiikkia kovemmalle?"

pojat kysyivät.

Ja lauloivat mukana melkein kaikki laulut.

Tiensinhän, tieni tän, sille lähtiessäin

kiertävän kautta synkeiden seutujen...

Kun kuljen laulaen, pelkää niin paljon en.

Kun kuljen halki varjojen ja pimeiden polkujen,

niin kuljen laulaen.

(Lasse Heikkilä)

Hullu suomalainen intiaanikylässä I

En muuten enää asu yksin.

Talouteeni kuuluu nykyään vakituisesti

10 jalkaa ja 2 häntää,

ja lisäksi lukuisia vierailevia jalkoja ja häntiä,

jotka vilistävät ja huiskivat

pitkin seiniä, lattioita ja pihapuuta.

Rakkauden teoista sanottakoon sen verran,

että kuljen iltaisin puskassa otsalampun kanssa

heinäsirkkoja etsien,

ja keittelen kanankaulat ja -varpaat erilllisessä kattilassa

– enää en joudu syömään niitä itse.

Välillä teen myös kannullisen mehua niille puussa kiipeileville vierailleni

ja huudatan täysillä lastenlauluja.

Oon viime aikoina lueskellut vanhoja blogitekstejäni

ja voi, kyllä Isä onkin mua hoitanut, kantanut ja opettanut.

Mihin hän vie ja kuinka, sitä en tiedä.

Ainoa asia, mistä olen nyt varma,

on että häneen saan luottaa. Tänään, huomenna, aina.