Sydämeni, seimi.

Mistä tulee se outo, itsekäs ajatus, että joulu

– ja muutkin juhlat ja loma-ajat – olisivat vain minua varten?

Tai että jouluna kuuluisi nauttia, olla onnellinen, ja niin edelleen.

Ehkä se korostuu täällä kaukana, muuten sitä jaksaa etsiä toisten etua ja palvella, 

mutta näiden juhlapäivien aikana pitäisi saada elää niin kuin muutkin elävät,

kuplassa, illuusiossa.

Ja kuitenkin meillä on joulu vain koska Sinä Jeesus jätit Taivaan kirkkauden,

kunniasi ja loistosi,

elääksesi ihmisen elämän,

kieltääksesi itsesi,

palvellaksesi muita,

kärsiäksesi

ja kuollaksesi puolestamme.

Siitä joulu muistuttaa, siihen se meitä haastaa.

Jotta Sinä minussa saisit kasvaa,

minä vähetä.

Anna anteeksi se,

ettei minunkaan

sydämessäni ole usein tilaa Sinulle,

että niin helposti unohdan,

että vain Sinussa on

elämä ja yltäkylläisyys.

Pääsiäisaamun karanteeniajatuksia viidakon mopotaxikeikan ja suomalaisen netti-jumalanpalveluksen jälkitunnelmissa

Karanteeni ei ole kaikille sama.

Yhdellä on kerrankin aikaa pestä ja puunata koti
ja viettää aikaa rukouksessa,
Jumalaa etsien.

      Vai oliko se hän, joka teki näin ennenkin?

Toinen on kiireisempi kuin koskaan,
hoitaa sairaita ja vanhuksia,
soittelee yksinäisille
tai käyttää uusinta teknologiaa tehdäkseen työtään etänä,
entistä tehokkaammin...

      Saako hän tästä kiitosta, kuka huomaa hänen vaivannäkönsä?
      Erottuuko oma työ muiden joukosta, tuottaako tarpeeksi medianäkyvyyttä?

Kolmannella on virtuaaliset soittotreenit, seurakunnan solu ja nuortenilta.
Uusiakin harrastuksia löytyy, tekniikka sen mahdollistaa.

Jumalanpalveluksessa käydään ympäri maailmaa ja tavataan tuttuja,
nyt kun pienetkin seurakunnat videoivat tilaisuuksiaan.
Ja kotona ne kaikkein tärkeimmät,
oma perhe.

      Nauttikaa ja iloitkaa toisistanne, viettäkää laatuaikaa,
      on nyt monien neuvo.
      Mitä tehdä, jos perhedynamiikka ei toimi?
      Katoavatko seurakuntalaisten väliset kitkat nyt,
      kun video näyttää vain lähikuvaa "olennaisesta"?
      Toteutuuko yhteys?
      Entä ne, niin kuin minun naapurini, joilla ei edes ole tietokonetta tai kännykkää?

Ja sitten olen minä.
Jatkan työtäni, siinä kun voin.
Arki vie edelleen aikaa ja samalla voimauttaa.
Hämähäkinverkot saavat yhä olla paikoillaan,
aurinko siivilöityy ikkunalasista pehmeästi, niin kuin aina ennenkin.

Ruutuaikaa en jaksa, sosiaalisuus pienen näytön läpi masentaa.
Vaikka nyt olisi ainutlaatuinen mahdollisuus etsiä uusi yhteys
Kolumbiaan, kansalliseen kotikirkkooni ja Keski-Suomeen,
en sitä nyt juuri jaksa, uskalla, enkä ehkä edes halua tehdä.

Vieläkään en koe osaavani rukoilla,
vaikka olisi yksityisyyttä, globaali hätä ja omakin kaipuu päästä taas lähteelle,
juoda janoonsa ja jakaa elävää vettä muillekin,
vaikka sitten vain ääniviestillä.

      Kyllähän tänä "uutena normaalina" aikana kaikki taitaa jatkua ihan kuin ennenkin.
      Vai kärjistääkö se eroja edelleen?
      Ne, joilla on vilkas sosiaalinen elämä (ja nettiyhteys),
      jatkavat sitä virtuaalisesti.
      Ne, joilla on tekniset laitteet ja taidot, näkyvät sosiaalisessa mediassa.
      Me, jotka asumme puskassa, elämme niin kuin aina
      ulkomaailmasta, sen vaaroista ja mahdollisuuksista välittämättä.

      Ja se, joka elää Korkeimman suojassa,
      kaikesta – itsestäänkin – huolimatta,
      riippuu Hänessä kiinni,
      huutaa ja saa vastauksen,
      ei ole yksin, koska Jumala on.

Hän tietää ja voi, meitä paremmin.
Hänellä on kaikki valta ja hänen nimensä on Rakkaus.



Ps.
Tänään ilahduin yhteenkuuluvuudesta kaukana olevien tuntemattomien
ja menneisyyteen jääneiden ystävien kanssa.
Siellä kotiseudullakin siis kuunnellaan jotain muuta kuin
Hillsongia ja sen seuraajia, joista tämä Amazonian asukki ei mitään tiedä,
ja luetaan muutakin kuin Facebook-päivityksiä.

Minäkin tänään aamusella tanssin, kotona täällä kaukana
ja tapoin monta hyttystä :)

Uskosta ja unelmista. Elämästä.

Sunnuntaina vein pitkästä aikaa itseni ulos,

katsomaan ja kuuntelemaan afroecuadorilaisten touhuja.

Muistin, että tätähän mä olin aina tahtonut nähdä ja kokea.

Nyt se oli yhtäkkiä mahdollista, hetken ajan,

täällä niin lähellä kotia.

Joku arveli joskus, että syynä olisi mun uskon puute,

kun en oo saanut jotain, mitä kovasti kaipasin.

Toisinaan mietin, että onko mulla mitään muuta,

kuin se usko.

Se sunnuntai päättyi täysikuuhun.

Koiranpennut pyöri jaloissa.

Huomasin, että koiran mä olin aina halunnut

ja että nyt mulla on niitä jo toisessa polvessa.

Tää elämä tuntuu vaihtelevassa määrin

olevan mun itseni näköistä.

Ei ehkä sellaista, millaiseksi sen joskus suunnittelin,

mutta kun tarkemmin katsoo,

on siinä paljon sitäkin.

On suuri etuoikeus saada ottaa se vastaan sellaisenaan,

ihmetellä ja iloita, kun voi.

Pitää kiinni uskosta,

sehän on kaiken perusta.

Uskoa, toivoa, rakastaa.

Elää.