lunes, 7 de diciembre de 2015

Esta música con violonchelo y piano tampoco me hace mal.


Los últimos meses de este año han sido algo difíciles
al respecto de las noticias que llegan del mundo y de mi Europa
y también en mi vida personal y cotidiana.
El mensaje de la navidad
– Os ha nacido hoy un Salvador, que es Cristo el Señor –
es más que necesario hoy, ahora,
para mí y para nosotros.

Este mismo mensaje me ha sido de fuerza y ayuda
durante todos los años de mi vida,
tanto en los desafíos enfrentados
como en toda esa alegría que la misma vida me dio.

Feliz día de independencia (ya desde el 6 de diciembre del 1917),
Finlandia mi tierra,
y feliz espera de navidad, amigos míos.

Las buenas noticias
de que Dios nació como un hombre
y decidió vivir entre nosotros,
han cambiado – y pueden cambiarlo –
todito todo.





Nyt loppuvuodesta ovat uutiset maailmalta
ja oman elämänkin myllerrykset
olleet sellaisessa mittakaavassa,
että joulun sanoma
– "Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra" –
on enemmän kuin tarpeen.

Tänä vuonna täytin kolkyt vee
ja täytyy myöntää, että
tuota samaa sanomaa oon tarvinnut kaikki nää vuodet,
isoissa ja pienissäkin myllerryksissä
– sekä myös kaikessa ilossa, mitä tää elämä on mukanaan tuonut.

Hyvää ja turvallista itsenäisyyspäivää, Suomi,
hyvää joulunodotusta, ystävät.
Uutinen siitä, että Jumala on syntynyt ihmiseksi,
on muuttanut – ja voi muuttaa – ihan kaiken.

lunes, 5 de octubre de 2015

Maahanmuutosta, hallituksen leikkauksista ja Cotopaxi-vuoresta, joka ehkä purkautuu pian

Viime viikolla mulla tuli mitta täyteen
netin maahanmuuttokeskustelua (lue: huutelua)
ja sitä, että meillä ei koskaan tunnu olevan mikään hyvin.
Suomen äkäiset linnut,
tyytymättömyyden ja vihapuheen lisääntyminen ja arkipäiväistyminen,
harmitti.




Photo: https://minutocrianca.wordpress.com
















Emmekö enää osaa puhua niin, että se rohkaisee ja siunaa
niin kuulijaa kuin puhujaakin?
Miksi täytämme mielemme vihalla, pelolla, huolella ja ahdistuksella?
Miksi me uskovaisetkin, jotka turvaamme Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon,
elämme aivan niin kuin nuo asiat olisivat vain kaunis satu?





Photo: http://stevenahill.com


















Kuka muistaa vielä taannoisen WWJD-buumin?
Kuka vielä kysyy itseltään ennen, kuin tekee tai sanoo jotain:
"Mitä Jeesus tekisi"?
Kuka muistaa Jeesuksen omat sanat:
"Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa,
joka on minut lähettänyt; tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä." (Joh. 9:4 )?

Ehkä nyt alkaa jo olla yö.
Raamattu kehottaa meitä arvioimaan aikojen merkkejä (esim. Matt. 16 :3).
Eivät ne ole vain tsunameja, sotia ja harhaoppeja tai kristittyjen vainoja.
Raamatun mukaan (Matt. 24 ) merkki siitä, että tämä maailman aika loppuu,
on se, että monien rakkaus kylmenee.

Onko minun rakkauteni kylmenemässä?
Tai sinun?
Muistammeko vielä, että todellinen rakkaus ei etsi omaa etuaan (1.Kor. 13:5),
ja että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon (1.Joh. 4 :18)?

Tänään minua rohkaisi muutama ystävä,
jotka muistuttivat minua ja muita
Jumalan hyvistä suunnitelmista ja mahdollisuuksista (Room. 8:28)
jopa uhkaavissa ja huolestuttavissa tilanteissa.

Varmaa on ainakin se,
että viha synnyttää vihaa,
pelko pelkoa,
luottamus luottamusta,
rakkaus rakkautta.

Lainaan tähän Suomen Viikkolehdessä viime kuussa haastateltua Pietu Korpelaista.

"Voimme rakastaa, koska meitä on rakastettu. Kaikkihan haluavat olla hyvien tyyppien seurassa.
Entäpä jos nuori sukupolvi ottaa sydämen asenteekseen armahtaa, rohkaista, kannustaa, kehua, puhua hyvää toisista, eri-ikäisistä, heistä, jotka eivät tunne Jeesusta.
Entä jos olisimme sukupolvi, joka muistetaan siitä, että he puhuivat hyvää toisistaan?  Raamattu sanoo Jumalan iloitsevan meistä ja siitä, että hän tekee meille hyvää — entä jos me olisimme edes promillen siitä, mitä Jumala on?"

Olisiko tällainen lähestymistapa vielä mahdollista meillekin?
Voisimmeko mekin siunata sen sijaan,
että pelkäämme ja kiroamme kaikkea vierasta, tuntematonta ja oman mukavuutemme haastavaa?

Voisiko olla niin, että Jumala on edelleen voimallinen
pitämään meistä huolen
ja viemään meidät perille
tsunameista, sodista, harhaopeista, vainoista
ja sydäntemme kylmyydestä ja kovuudesta huolimatta?

Jeesuksen armo riittää,
sen tiedän,
ja siihen uskon.

viernes, 25 de septiembre de 2015

Ahorita, escribir en mi finlandés me hace bien

Jotkut ovat kyselleet, että mites blogi.
Seuraako tätä muka joku?

Nyt on ollut pitkä kommunikaatiokatkos, kun muut asiat on vieneet mukanaan.
Ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa.
Ensin olin kuukauden ilman nettiä,
se teki hyvää ja vähän irroitteli somesta ja muusta.

Nyt on ollut töitä ja aikaa vievää arkea.
Inspiroivaa, voimauttavaa maalla asumista,
mutta vain vähän aikaa eritellä omia ajatuksia.

Kiire tappaa luovuuden, sanotaan.
Ei mulla kiirettä ole ollut, täysiä päiviä vain.
Ne kannustaa kehittämään omaa luovuutta
ja toimintakykyä eri tavalla, kuin ennen.
Se on hyvä.

Bellavista Altan lihapatojen äärellä. Kuva: Pekka Paukkala

Niin, asun nyt maalla.
Tajusin juuri, että se on ollut yksi unelmani.
Vuokrataloni ympärillä kasvaa maissi ja maniokki,
onpa tuolla taempana chiliä ja vesimeloniakin.
(Ps. Ne ei kuulu mulle! Hedelmäauto kuitenkin ajaa päivittäin kotini ohi.
Sieltä voi ostaa, mitä mieli tekee.)

Eilen oli siunattu päivä, kun ystäväni tuli auttamaan
sadevesitankin asentamisessa ja fillarin korjaamisessa.
Edellisenä päivänä vähän jo itketti,
kun olin ollut kuukauden ilman juoksevaa vettä
ja se fillarikin lakkasi toimimasta.
Muistin ajat Suomessa, kun fiksailin sitä itse.
Nyt en vaan enää jaksanut.

Eilen, kun vesitankki oli käyttökunnossa,
hyppäsin maastopyörän selkään ja ajoin joelle.
Viidakko tuoksui ja joen vesi tuntui ihanan raikkaalta kuuman päivän jälkeen.
Tuntui myös mukavalta, kun naapuri, kotiin tullessani,
tervehti: "Hyvää iltapäivää, sisko".
Kichwan kielellä.

Rukoillaan, että meistä kaikista tulisi
ihan oikeita siskoja ja veljiä,
Taivaan Isän lapsia.

sábado, 23 de mayo de 2015

Lahja

Ystäväni sai eilen lahjaksi elämänsä ensimmäisen kirjan.
Se oli Raamattu.
Minä satuin antamaan sen hänelle,
kun koin, että nyt on annettava jotakin, joka vähän kirpaisee lahjan antajaa.
Lahjan erityisen merkittävyyden paljastuminen rohkaisi ja lämmitti mieltä.

Antaa voi niin monella tapaa.
Vähästään tai paljostaan.
Vastahakoisesti tai ilolla.
Ylimielisesti tai nöyränä.

Tai pelolla.

Viime viikkoina antaminen, jakaminen,
siitä suurimmasta lahjasta kertominen
on pelottanut ja arveluttanut.
On tullut pettymyksiä, väärinkäsityksiä,
erimielisyyksiä.
Tässä niin lempeässä ja suvaitsevaisessa yhteiskunnassamme
suurimman rakkauden lahja vaikuttaakin joskus
ahdistavalta, ehdottomalta, mustavalkoiselta.

Ota tai jätä, sellaisenaan.


Jumala antoi itsensä, kaikkensa,
tuli ihmiseksi,
kaltaisuuteemme.

Uskallanko minä ottaa lahjan vastaan,
seurata,
minne tie viekin?

Uskallanko luottaa siihen, että Jumalan Sana – Hänen lahjansa meille –
vie perille,
minut ja ystäväni?

Antaessani en köyhdy.
Jumalan suuren lahjan vastaanottaminen ja jakaminen lämmittää mieltä
ja rohkaisee.

Lahjan antaja on itse luvannut viedä minut – meidät – perille asti.