Sigue dando vueltas mi definición de ser yo (Kuka, minä, hän?)

Últimamente me he sentido confundida con todas esas estaciones del año,

todos los aspectos, realidades, vivencias y retos que me hacen ser yo.

Me siento mal porque me siento bien al estar aquí,

en la tierra de los kichwas,

me doy cuenta de que el hecho de que Dios me hizo tan diferente,

me hace pertenecer y saberlo.

El Facebook me ofreció hoy unos recuerdos del verano

que a mí no me parecen tan veraniegos

- pero ¿qué sé yo si ni siquiera

recuerdo haberme puesto guantes y gorra en este año en curso?

Quizá con todo esto me pueda explicar

si un poquito me confundo en los momentos en que me pregunto

dónde es la casa y cuál realidad es la mía.

Vuodenajat ovat hämmentäneet mua aika lailla viime aikoina.

Montako niitä on, seitsemänkö?

Elämässä, minuudessa, mun identiteetissä ja siinä, mihin tunnen kuuluvani,

on niin monta erilaista vivahdetta ja näkökulmaa.

Elämä on täynnä värejä, haasteita ja eri todellisuuksia.

Tuntuu pahalta, että elämä täällä tuntuu niin hyvältä.

Minä, pohjoisen lapsi, täällä kichwoiden mailla.

Nyt tiedän, että Jumala teki musta niin erilaisen,

jotta voisin kokea yhteenkuuluvuutta, elää osana yhteisöä.

Facebook tarjosi mulle tänään kesämuistoja

ja tosiaan, mistä minä voisin tietää,

onko kesä kylmä vai kuuma,

sataako silloin lunta vai jopa rakeita?

Enhän enää edes muista, että vain pari kuukautta sitten

pukeuduin toppatakkiin ja lapasiin.

Ehkä tämä kaikki selittää hämmennykseni,

sen, etten aina ihan oikein tiedä,

missä minä todella olen minä.

Välimaastossa, niin usein.

Lapsena luin sadun pienestä Annasta,
joka sai ystävältään, enkeliltä,
silmälasit, joiden läpi katseltuna
maailma näyttää kovin erilaiselta.

Jukka Poikakin tietää, että
tyytyväisyys on vaikea laji.

Olenhan minäkin näinä vuosina
maailmaa kiertäessäni kuullut monenlaisia kommentteja.
Ehkä päällimmäisinä niistä nyt se, että
       ”Oletpa sinä rohkea!” ja että
       ”Kateeksi käyt!”

Omakohtaisen kokemukseni perusteella
uskaltaisin kuitenkin väittää,
        että itse en ainakaan elämääni paljoa kadehdi
        ja että usein sitä rohkeutta olen saanut hakea
        niiden kuuluisien kissojen ja koirien kanssa.

Elämä on kuitenkin ihanaa, oikeasti,
kun on ne oikeanlaiset silmälasit.
Sanon vaan, vaikka notkunkin taas lentokentällä,
yksin,
jossain maailmojeni välissä,
enkä edes tiedä, missä on koti ja sielulla rauha.

Suomessa, synnyinmaassani,
iloitsin niin kovasti että sattui:
          ystävistä ja niiden lapsista, joista myös on tullut mun ystäviä
          lumesta ja syksyn väreistä
          marjoista ja keltaisesta juustosta
          ja siitä, että sinne pohjoiseen kuulun, kuitenkin.

Ja siellä, mihin nyt olen palaamassa,
koska sinnekin kuulun:
           sielläkin on lapset ja muutama muukin ystävä,
           oma koira,
           joet, villisiat, muurahaiset ja viidakkoveitsi

           ja tehtävä, jota tosin voi toteuttaa missä vaan,
           koska sen Antaja on kanssani kaikkialla
           ja on niin ihmeellinen, että on luonut enkelitkin.

Ihan tosi, tämä kaikki on välillä tosi vaikeaa.
Mutta silti, se kannattaa,
vaikka minä itse en aina ymmärtäisikään,
miten ja miksi.

Suomi llacta, diciembre del 2018

Me están pidiendo fotos de la nieve, de renos y aurora borealis.

Ando sin cámara actualmente,

lo vivo todo,

miro, escucho y respiro,

porque ya lo sé, después todo esto me hará demasiada falta.

Digo, no es que vea cosas hermosas seguidamente.

No es un paraíso donde yo vivo, de donde soy,

aunque seguramente tiene sus cosas buenas.

De igual manera sigo compartiendo,

viendo mis fotos desde hace años,

de los ríos Yasuní y Magdalena,

del volcán Sumaco y nuestro monte más alto, Halti,

de los amigos y días vividos, sentidos, respirados,

de la familia, de la música

y de todos los colores,

de aquí y allá.

Ya ni sé qué lugar está lejos y donde estoy cerca,

pero lo que sé,

es que hay que seguir viviéndolo.

En la cima del volcán Sumaco -
Sumaco-vuoren huipulla

Multa on pyydetty kuvia lumesta, poroista ja revontulista.

En melkein edes käytä kameraa juuri nyt,

vaan elän sen kaiken.

Katselen, kuuntelen ja hengitän,

koska tiedän, että kaikkea tätä tulen ikävöimään,

ihan liikaa.

Eihän täälläkään pelkkää kaunista ole.

Ei kotimaani ole paratiisi, niin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan,

vaikka täällä onkin paljon hyvää, paljon.

Joka tapauksessa katselen ja jaan myös vanhoja kuvia,

pääasiassa niitä.

Kuvissa näkyvät Yasuní- ja Magdalena-joet,

tulivuori Sumaco ja meidän korkein vuoremme, Halti.

Niissä näkyvät myös ystävät

ja heijastukset niistä päivistä, jotka olen elänyt, tuntenut, hengittänyt,

perhe, musiikki ja kaikki värit,

täällä ja siellä.

En edes enää tiedä, missä olen kaukana ja missä on se paikka, josta voin sanoa,

että se on lähellä.

Tiedän vain, niin kuin ennenkin,

että nyt on aika elää.