2020

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein,

että me saisimme viisaan sydämen.

Psalmi 90:12

Moni on sanonut, että viime vuosi oli kummallinen.
Olihan se!

Harvana vuonna olen
toiminut mopotaksikuskina,
soittanut alttoviulua ja kosketinsoittimia,
pitänyt kukkoa, ankkaa ja koiranpentuja,
kasvattanut papuja, paprikaa ja viidakkopähkinöitä,
jatkokouluttautunut videoyhteyden kautta,

osallistunut ulkomailla toimivan raamattupiirin toimintaan,
kuvannut ja tuottanut musiikkivideoita
ja treenannut äänityksiä varten lauluja alkuperäiskansan kielellä,
tehnyt paljon perunarieskaa.

Ja elänyt poikkeusoloissa,

niin kuin kaikki muutkin.

Kun pandemia alkoi alkuvuodesta, murehdin sitä,
että vaikka kaukana oleva tulikin yhtäkkiä lähelle minua, etuoikeutettua,
ne kaikkein lähimmät jäisivät puolestaan etäisimmiksi
– eihän heillä ollut älypuhelimia ja nettiyhteyttä.

Mennyt vuosi oli kuitenkin siitäkin ihmeellinen,
että uudenlainen yhteys löytyi
niin kauas, lähelle, itseeni, kuin ylöskin päin.

Koin, että sain olla enemmän täkäläinen, suomalainen, latinalaisamerikkalainen.
Todo a la vez, eikä se ollutkaan mistään tai keneltäkään pois.

Turha suorittaminen jäi, ja kuitenkin saimme paljon aikaan, yhdessä.

Asioita, joita en ollut suunnitellut, joista en osannut unelmoidakaan.





















Ainutlaatuista on myös se, että loppuvuonna en saanut uutta seinäkalenteria,
niin kuin aina ennen – eihän tänne kulje enää posti,
ja matkailijatkin ovat käyneet vähiin.

Päädyin sitten tuunaamaan viime vuoden kalenterin uudeksi.
Maltoin tehdä tätä urakkaa vain toukokuulle saakka,
kun ajattelin, että ehkä kesään mennessä tähänkin asiaan tulee erilainen apu ;)

Uutta vanhaa kalenteria seinälle laittaessani huomasin,
että olihan mulla ollut viime vuodelle montakin suunnitelmaa,
jotka eivät sitten sattuneesta syystä toteutuneet,
kun Taivaan Isän käsikirjoitus olikin hyvin ennakoidusta poikkeava.

Nyt, kun uusi vuosi alkaakin tutuin kalenterikuvin, 
alkoi mielessäni orastaa ajatus siitä, että ehkä sitten tänä vuonna...

Niinhän sen pitäisi olla aina.
Että sen sijasta, mistä jäimme paitsi tai mitä emme vielä saavuttaneet,
näkisimme mahdollisuudet tässä päivässä ja huomisessa.

Jotain siirtyi myöhemmäksi,
koska ensin oli tehtävä jotain, nyt tärkeämpää.

Ja sokerit vielä pohjilla,

Jumalan suunnitelmissa!

Hänen kädessään on aika,

ja elämämme.

Sydämeni, seimi.

Mistä tulee se outo, itsekäs ajatus, että joulu

– ja muutkin juhlat ja loma-ajat – olisivat vain minua varten?

Tai että jouluna kuuluisi nauttia, olla onnellinen, ja niin edelleen.

Ehkä se korostuu täällä kaukana, muuten sitä jaksaa etsiä toisten etua ja palvella, 

mutta näiden juhlapäivien aikana pitäisi saada elää niin kuin muutkin elävät,

kuplassa, illuusiossa.

Ja kuitenkin meillä on joulu vain koska Sinä Jeesus jätit Taivaan kirkkauden,

kunniasi ja loistosi,

elääksesi ihmisen elämän,

kieltääksesi itsesi,

palvellaksesi muita,

kärsiäksesi

ja kuollaksesi puolestamme.

Siitä joulu muistuttaa, siihen se meitä haastaa.

Jotta Sinä minussa saisit kasvaa,

minä vähetä.

Anna anteeksi se,

ettei minunkaan

sydämessäni ole usein tilaa Sinulle,

että niin helposti unohdan,

että vain Sinussa on

elämä ja yltäkylläisyys.

Pääsiäisaamun karanteeniajatuksia viidakon mopotaxikeikan ja suomalaisen netti-jumalanpalveluksen jälkitunnelmissa

Karanteeni ei ole kaikille sama.

Yhdellä on kerrankin aikaa pestä ja puunata koti
ja viettää aikaa rukouksessa,
Jumalaa etsien.

      Vai oliko se hän, joka teki näin ennenkin?

Toinen on kiireisempi kuin koskaan,
hoitaa sairaita ja vanhuksia,
soittelee yksinäisille
tai käyttää uusinta teknologiaa tehdäkseen työtään etänä,
entistä tehokkaammin...

      Saako hän tästä kiitosta, kuka huomaa hänen vaivannäkönsä?
      Erottuuko oma työ muiden joukosta, tuottaako tarpeeksi medianäkyvyyttä?

Kolmannella on virtuaaliset soittotreenit, seurakunnan solu ja nuortenilta.
Uusiakin harrastuksia löytyy, tekniikka sen mahdollistaa.

Jumalanpalveluksessa käydään ympäri maailmaa ja tavataan tuttuja,
nyt kun pienetkin seurakunnat videoivat tilaisuuksiaan.
Ja kotona ne kaikkein tärkeimmät,
oma perhe.

      Nauttikaa ja iloitkaa toisistanne, viettäkää laatuaikaa,
      on nyt monien neuvo.
      Mitä tehdä, jos perhedynamiikka ei toimi?
      Katoavatko seurakuntalaisten väliset kitkat nyt,
      kun video näyttää vain lähikuvaa "olennaisesta"?
      Toteutuuko yhteys?
      Entä ne, niin kuin minun naapurini, joilla ei edes ole tietokonetta tai kännykkää?

Ja sitten olen minä.
Jatkan työtäni, siinä kun voin.
Arki vie edelleen aikaa ja samalla voimauttaa.
Hämähäkinverkot saavat yhä olla paikoillaan,
aurinko siivilöityy ikkunalasista pehmeästi, niin kuin aina ennenkin.

Ruutuaikaa en jaksa, sosiaalisuus pienen näytön läpi masentaa.
Vaikka nyt olisi ainutlaatuinen mahdollisuus etsiä uusi yhteys
Kolumbiaan, kansalliseen kotikirkkooni ja Keski-Suomeen,
en sitä nyt juuri jaksa, uskalla, enkä ehkä edes halua tehdä.

Vieläkään en koe osaavani rukoilla,
vaikka olisi yksityisyyttä, globaali hätä ja omakin kaipuu päästä taas lähteelle,
juoda janoonsa ja jakaa elävää vettä muillekin,
vaikka sitten vain ääniviestillä.

      Kyllähän tänä "uutena normaalina" aikana kaikki taitaa jatkua ihan kuin ennenkin.
      Vai kärjistääkö se eroja edelleen?
      Ne, joilla on vilkas sosiaalinen elämä (ja nettiyhteys),
      jatkavat sitä virtuaalisesti.
      Ne, joilla on tekniset laitteet ja taidot, näkyvät sosiaalisessa mediassa.
      Me, jotka asumme puskassa, elämme niin kuin aina
      ulkomaailmasta, sen vaaroista ja mahdollisuuksista välittämättä.

      Ja se, joka elää Korkeimman suojassa,
      kaikesta – itsestäänkin – huolimatta,
      riippuu Hänessä kiinni,
      huutaa ja saa vastauksen,
      ei ole yksin, koska Jumala on.

Hän tietää ja voi, meitä paremmin.
Hänellä on kaikki valta ja hänen nimensä on Rakkaus.



Ps.
Tänään ilahduin yhteenkuuluvuudesta kaukana olevien tuntemattomien
ja menneisyyteen jääneiden ystävien kanssa.
Siellä kotiseudullakin siis kuunnellaan jotain muuta kuin
Hillsongia ja sen seuraajia, joista tämä Amazonian asukki ei mitään tiedä,
ja luetaan muutakin kuin Facebook-päivityksiä.

Minäkin tänään aamusella tanssin, kotona täällä kaukana
ja tapoin monta hyttystä :)

Uskosta ja unelmista. Elämästä.

Sunnuntaina vein pitkästä aikaa itseni ulos,

katsomaan ja kuuntelemaan afroecuadorilaisten touhuja.

Muistin, että tätähän mä olin aina tahtonut nähdä ja kokea.

Nyt se oli yhtäkkiä mahdollista, hetken ajan,

täällä niin lähellä kotia.

Joku arveli joskus, että syynä olisi mun uskon puute,

kun en oo saanut jotain, mitä kovasti kaipasin.

Toisinaan mietin, että onko mulla mitään muuta,

kuin se usko.

Se sunnuntai päättyi täysikuuhun.

Koiranpennut pyöri jaloissa.

Huomasin, että koiran mä olin aina halunnut

ja että nyt mulla on niitä jo toisessa polvessa.

Tää elämä tuntuu vaihtelevassa määrin

olevan mun itseni näköistä.

Ei ehkä sellaista, millaiseksi sen joskus suunnittelin,

mutta kun tarkemmin katsoo,

on siinä paljon sitäkin.

On suuri etuoikeus saada ottaa se vastaan sellaisenaan,

ihmetellä ja iloita, kun voi.

Pitää kiinni uskosta,

sehän on kaiken perusta.

Uskoa, toivoa, rakastaa.

Elää.

2019

Tämä nopeasti kulunut vuosi
on sisältänyt paljon kipua ja epävarmuutta
ja paljon onnea.
Pelkojanikin voitin ja ylitin itseni, monta kertaa,
vaikka hirvitti, useasti.

Joku kysyi joskus, että mitä tekisit, jos et pelkäisi.
Minä olen nyt monesti miettinyt,
että mitä voisin vielä tehdä, pelosta huolimatta.



Suomen talvi oli runsasluminen.
Nautin suomalaisista jutuista ja ystävyydestä.
Mietin, kuka minä oikein olen ja mihin olen menossa.
Mistä olen tullut, se asia nyt on aika selvä! 💗

Toukokuussa päädyin soittamaan Andien musiikkia televisioon.
Tänä vuonna ostin itselleni myös pari uutta soitinta,
joita opettelen nyt käyttämään.

















Musiikin lisäksi kuluneena vuonna on ollut opeteltava muutakin.
Teinivuosieni moottoripyöräilyunelma toteutui,
vaikka ei se enää tässä iässä niin helppoa ollut.
Kortin sain huhtikuussa, pelkoni voitin joulukuussa :)




















Loka-marraskuussa kävin ulkomailla.
Oli jotenkin tosi koskettavaa olla läsnä,
kun nuori nainen, johon olin tutustunut jo ennen hänen syntymäänsä,
äänitti studiossa lauluja, joiden kääntämiseen minä olin saanut osallistua.
Ja jatkoa seuraa...

Mainittakoon myös, että tämän vuoden aikana
onnistuin pitämään muiden perheiden lapsia hengissä kotonani
useiden viikkojen ajan,
rakensin koiratarhan
ja suihkukopissani syntyi kahdeksan pientä eläintä,
joista yksikään ei, naapureiden ihmetykseksi, kuollut.
Tein myös sämpylöitä ja porkkanalaatikkoa kaasu-uunissa
ja maltoin odottaa joulupipareiden paistoa vuoden viimeiseen viikonloppuun saakka.



Vuodesta 2019 aivan erityisen teki se,
että viimeinenkin isovanhempani lähti tästä ajasta.
Täällä kaukana ollessani kuoli heistä kolme viimeistä,
joista vain yhden hautajaisiin pääsin, keskellä lähtövalmistelujani viidakkoon.

Tulevaltakin vuodelta odotan
sukupolvien kohtaamisia,
uuden oppimista ja pelkojen voittamista,
kun se kaikesta huolimatta vaikuttaa ihan hyödylliseltä ja mukavaltakin!

Haasteita ja ihmeitä

Eilisillan suunnitelmat muuttuivat hetkessä,

kun lähdin viemään luonani vierailleita ystäviä Tenaan

kiertoreittiä viidakon halki,

päätien ollessa mielenosoitusten vuoksi suljettu.

Ensimmäinen ihme oli se, että löysimme ja pääsimme perille,

enkä minä eksynyt kotimatkallakaan,

vaikka mennessä olin istunut auton takapenkillä.

Haasteet alkoivat melkein kotona,

kun poliisin valot välkkyivät keskellä viidakkoa, illan jo pimetessä.

Tämäkin tie oli tukittu, eikä siinä auttanut muu kuin kääntää auto

ja palata Tenaan, yöpaikkaa etsimään.

Seuraava ihme: improvisoitu B&B, ystävieni C&C luona :)

Sama toisin sanoin: Jotain hyötyä lakostakin on, kun kohdattiin ihan ajan kanssa!

Kotimatka oli sitten oma haasteensa.

Sateisen yön jälkeen, pienessä tihkusateessa,

ohitin ensimmäisen tiesulun ja suuntasin kohti kotia – jalan.

Tutut ihmettelivät kichwan kielellä

ja jotkut tuntemattomat tervehtivät englanniksi ja ehdottivat taksikyytiä,

vaikka eihän siellä liikennöitsijöiden lakon aikana mitään takseja ollut.

Joku kysyi sitäkin, että osallistunko minä mielenosoitukseen.

Tietenkin, sanoin, kävelemällä!

Uusi ihme oli kuorma-auto, joka pysähtyi ja otti minut kyytiinsä pyytämättä

ja lyhensi kävelymatkani alle puoleen.

Jälkimmäisen tiesulun ohi pääseminen olisikin ollut haasteellista

(joidenkin mielenosoittajien mielestä siitä olisivat saaneet kulkea vain ecuadorilaiset

ja hekin maksavina asiakkaina),

elleivät paikalla olisi olleet, mielenosoituksen osanottajina,

 eräs uskova ystävä läheisestä seurakunnasta,

joka ohjasi minut palavien renkaiden välistä hiekkakasan ylitse,

ja kichwa-kansaan kuuluva tuttavani,

jonka kanssa sain vaihtaa pari sanaa ja sitten jatkaa matkaani.

Näin vältin silmätikuksi joutumisen.

Saapuessani Archidonaan kauppoja oltiin jo sulkemassa pian alkavan marssin vuoksi,

mutta sain ostettua pussillisen ruokaa (emme tiedä, milloin kaupat taas avataan)

ja pääsin kotiin saakka kenenkään sitä estämättä.

Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi.

He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.

Psalmi 91: 11,12

Felicidad y sus causas

Desde el amanecer
hasta que el sol se vuelva a poner
viviré en libertad
tu amor la victoria me da.

(J.A.Romero, J.Salinas, E.Espinosa) 

Un amigo a quien creo haberle conocido siempre
- aunque son menos de diez años -
Quien me conoce muy bien
y sin embargo se me hace que no sabe mucho de mí

A él, a los tiempos, le vi
y me preguntó si estoy feliz.
Y no me quiso creer que sí.

Como explicarle
lo de la música, movimiento,
arte y literatura,
niños, río y vida?

Me reitero:
Aunque no tenga todo lo que deseaba tener
y creía necesitar,
tengo mucho más
que no cambiaría
por lo que uno supuestamente necesita
para la felicidad.

Vuelvo y repito:
gracias a Dios,
¡sí que soy feliz!