Viajé tres veces a Quito, caminata bien jodida en esos años.
Para remontar el Napo a palanca se hacía un mes y hasta dos según fueran sus
aguas, después se echaba pata de Puerto Napo a Papallacta durante una semana
bien jalada. Pasar Guamaní a lomos de una mula flaca como el hambre, por encima
de los cuatro mil metros, entre nieves y vientos que hacían olvidar el habla,
no era jornada para gentes de poco aliento.
(D.Pando en En la
región del olvido de Miguel Angel Cabodevilla)
Ya no es nada visitar Quito, lo sé,
incluso uno puede hacerlo en un solo día.
Yo que vivo por Archidona, casi en Quito,
sé salir de vez en cuando a la gran ciudad
solo para sentir un poco de frío
y ver si todavía funcionan los amortiguadores
del Topo, la camioneta querida.
Observación: ha sido
tamya killa, mes de lluvia, solo en el oriente.
¡En Quito está haciendo sol!
Päätin kertaheitolla madaltaa blogini tasoa näillä
ehkä hieman huonolaatuisilla kuvilla.
Quiton tie ei ole enää niin kuin ennen
– voihan pääkaupungissa nykyään käydä päiväseltään!
Ennen piti meloa kuukaudesta kahteen ylävirtaan,
kävellä viidakon halki,
ratsastaa muulilla neljän kilometrin korkeudessa,
ilman pipoa, totta kai!
Nykyisin Myyrä, rakas lava-automme, ja minä,
teemme tuon matkan kahteen suuntaan
saman vuorokauden sisällä.
Mitä sumusta ja rankkasateesta,
kuraputouksista
(on siellä vesiputouksiakin, mutta nyt kesäkuussa on
huono näkyvyys, eikä niitä siksi voi ihailla)
ja piloille menneestä asfaltista.
Quitossa paistaa aurinko!