Maahanmuutosta, hallituksen leikkauksista ja Cotopaxi-vuoresta, joka ehkä purkautuu pian

Viime viikolla mulla tuli mitta täyteen
netin maahanmuuttokeskustelua (lue: huutelua)
ja sitä, että meillä ei koskaan tunnu olevan mikään hyvin.
Suomen äkäiset linnut,
tyytymättömyyden ja vihapuheen lisääntyminen ja arkipäiväistyminen,
harmitti.

Photo: https://minutocrianca.wordpress.com

Emmekö enää osaa puhua niin, että se rohkaisee ja siunaa
niin kuulijaa kuin puhujaakin?
Miksi täytämme mielemme vihalla, pelolla, huolella ja ahdistuksella?
Miksi me uskovaisetkin, jotka turvaamme Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon,
elämme aivan niin kuin nuo asiat olisivat vain kaunis satu?

Photo: http://stevenahill.com

Kuka muistaa vielä taannoisen WWJD-buumin?
Kuka vielä kysyy itseltään ennen, kuin tekee tai sanoo jotain:
"Mitä Jeesus tekisi"?
Kuka muistaa Jeesuksen omat sanat:
"Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa,
joka on minut lähettänyt; tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä." (Joh. 9:4 )?

Ehkä nyt alkaa jo olla yö.
Raamattu kehottaa meitä arvioimaan aikojen merkkejä (esim. Matt. 16 :3).
Eivät ne ole vain tsunameja, sotia ja harhaoppeja tai kristittyjen vainoja.
Raamatun mukaan (Matt. 24 ) merkki siitä, että tämä maailman aika loppuu,
on se, että monien rakkaus kylmenee.

Onko minun rakkauteni kylmenemässä?
Tai sinun?
Muistammeko vielä, että todellinen rakkaus ei etsi omaa etuaan (1.Kor. 13:5),
ja että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon (1.Joh. 4 :18)?

Tänään minua rohkaisi muutama ystävä,
jotka muistuttivat minua ja muita
Jumalan hyvistä suunnitelmista ja mahdollisuuksista (Room. 8:28)
jopa uhkaavissa ja huolestuttavissa tilanteissa.

Varmaa on ainakin se,
että viha synnyttää vihaa,
pelko pelkoa,
luottamus luottamusta,
rakkaus rakkautta.

Lainaan tähän Suomen Viikkolehdessä viime kuussa haastateltua Pietu Korpelaista.

"Voimme rakastaa, koska meitä on rakastettu. Kaikkihan haluavat olla hyvien tyyppien seurassa.
Entäpä jos nuori sukupolvi ottaa sydämen asenteekseen armahtaa, rohkaista, kannustaa, kehua, puhua hyvää toisista, eri-ikäisistä, heistä, jotka eivät tunne Jeesusta.

Entä jos olisimme sukupolvi, joka muistetaan siitä, että he puhuivat hyvää toisistaan?  Raamattu sanoo Jumalan iloitsevan meistä ja siitä, että hän tekee meille hyvää — entä jos me olisimme edes promillen siitä, mitä Jumala on?"

Olisiko tällainen lähestymistapa vielä mahdollista meillekin?
Voisimmeko mekin siunata sen sijaan,
että pelkäämme ja kiroamme kaikkea vierasta, tuntematonta ja oman mukavuutemme haastavaa?

Voisiko olla niin, että Jumala on edelleen voimallinen
pitämään meistä huolen
ja viemään meidät perille
tsunameista, sodista, harhaopeista, vainoista
ja sydäntemme kylmyydestä ja kovuudesta huolimatta?

Jeesuksen armo riittää,
sen tiedän,
ja siihen uskon.

Lahja

Ystäväni sai eilen lahjaksi elämänsä ensimmäisen kirjan.

Se oli Raamattu.

Minä satuin antamaan sen hänelle,

kun koin, että nyt on annettava jotakin, joka vähän kirpaisee lahjan antajaa.

Lahjan erityisen merkittävyyden paljastuminen rohkaisi ja lämmitti mieltä.

Antaa voi niin monella tapaa.

Vähästään tai paljostaan.

Vastahakoisesti tai ilolla.

Ylimielisesti tai nöyränä.

Tai pelolla.

Viime viikkoina antaminen, jakaminen,

siitä suurimmasta lahjasta kertominen

on pelottanut ja arveluttanut.

On tullut pettymyksiä, väärinkäsityksiä,

erimielisyyksiä.

Tässä niin lempeässä ja suvaitsevaisessa yhteiskunnassamme

suurimman rakkauden lahja vaikuttaakin joskus

ahdistavalta, ehdottomalta, mustavalkoiselta.

Ota tai jätä, sellaisenaan.

Jumala antoi itsensä, kaikkensa,

tuli ihmiseksi,

kaltaisuuteemme.

Uskallanko minä ottaa lahjan vastaan,

seurata,

minne tie viekin?

Uskallanko luottaa siihen, että Jumalan Sana – Hänen lahjansa meille –

vie perille,

minut ja ystäväni?

Antaessani en köyhdy.

Jumalan suuren lahjan vastaanottaminen ja jakaminen lämmittää mieltä

ja rohkaisee.

Lahjan antaja on itse luvannut viedä minut – meidät – perille asti.