jueves, 15 de junio de 2017

Hullu suomalainen intiaanikylässä II

Tänään väsytti,
mutta kun olin luvannut lapset kylään.
Siinä he sitten istuivat,
neljä alakouluikäistä poikaa, pöytäni ympärillä.

Lauloimme aarrekartasta
ja keskustelut liikkuivat maan ja taivaan välillä
– kirjaimellisesti.
Lapset halusivat tietää, onko Suomessa lunta,
ja että loiko Jumala planeetatkin.

Sitten pelattiin,
merirosvolaivaa ja palapelejä.
Laitoin lastenmusiikin taustalle
ja otin koiran syliin.

"Voisitko laittaa musiikkia kovemmalle?"
pojat kysyivät.
Ja lauloivat mukana melkein kaikki laulut.



Tiensinhän, tieni tän, sille lähtiessäin
kiertävän kautta synkeiden seutujen...

Kun kuljen laulaen, pelkää niin paljon en.
Kun kuljen halki varjojen ja pimeiden polkujen,
niin kuljen laulaen.
(Lasse Heikkilä)

jueves, 1 de junio de 2017

Hullu suomalainen intiaanikylässä I

En muuten enää asu yksin.
Talouteeni kuuluu nykyään vakituisesti
10 jalkaa ja 2 häntää,

ja lisäksi lukuisia vierailevia jalkoja ja häntiä,
jotka vilistävät ja huiskivat
pitkin seiniä, lattioita ja pihapuuta.

Rakkauden teoista sanottakoon sen verran,
että kuljen iltaisin puskassa otsalampun kanssa
heinäsirkkoja etsien,
ja keittelen kanankaulat ja -varpaat erilllisessä kattilassa
– enää en joudu syömään niitä itse.

Välillä teen myös kannullisen mehua niille puussa kiipeileville vierailleni
ja huudatan täysillä lastenlauluja.

















Oon viime aikoina lueskellut vanhoja blogitekstejäni
ja voi, kyllä Isä onkin mua hoitanut, kantanut ja opettanut.

Mihin hän vie ja kuinka, sitä en tiedä.
Ainoa asia, mistä olen nyt varma,
on että häneen saan luottaa. Tänään, huomenna, aina.

viernes, 1 de julio de 2016

No es como antes el camino a Quito

Viajé tres veces a Quito, caminata bien jodida en esos años. Para remontar el Napo a palanca se hacía un mes y hasta dos según fueran sus aguas, después se echaba pata de Puerto Napo a Papallacta durante una semana bien jalada. Pasar Guamaní a lomos de una mula flaca como el hambre, por encima de los cuatro mil metros, entre nieves y vientos que hacían olvidar el habla, no era jornada para gentes de poco aliento.
(D.Pando en En la región del olvido de Miguel Angel Cabodevilla)

Ya no es nada visitar Quito, lo sé,
incluso uno puede hacerlo en un solo día.
Yo que vivo por Archidona, casi en Quito,
sé salir de vez en cuando a la gran ciudad
solo para sentir un poco de frío
y ver si todavía funcionan los amortiguadores
del Topo, la camioneta querida.

Observación: ha sido tamya killa, mes de lluvia, solo en el oriente.
¡En Quito está haciendo sol!















Päätin kertaheitolla madaltaa blogini tasoa näillä
ehkä hieman huonolaatuisilla kuvilla.
Quiton tie ei ole enää niin kuin ennen
– voihan pääkaupungissa nykyään käydä päiväseltään!

Ennen piti meloa kuukaudesta kahteen ylävirtaan,
kävellä viidakon halki,
ratsastaa muulilla neljän kilometrin korkeudessa,
ilman pipoa, totta kai!

Nykyisin Myyrä, rakas lava-automme, ja minä,
teemme tuon matkan kahteen suuntaan
saman vuorokauden sisällä.
Mitä sumusta ja rankkasateesta,
kuraputouksista
(on siellä vesiputouksiakin, mutta nyt kesäkuussa on
huono näkyvyys, eikä niitä siksi voi ihailla)
ja piloille menneestä asfaltista.
Quitossa paistaa aurinko!

jueves, 25 de febrero de 2016

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki :)



Jumalamme ja Isämme edessä me lakkaamatta muistelemme sitä, kuinka usko on saanut teidät toimimaan ja rakkaus näkemään vaivaa ja kuinka kärsivällisesti te panette toivonne Herraamme Jeesukseen. 1. Tess. 1:3


Kuva: Rescate Rock (Oficial), Facebook 


Tajuntani räjäyttävä ajatus viime päivinä on ollut se, 
miten hienoa on saada
suostua myös kipuun ja vaivaan saavuttaakseen jotain,
joka on paljon omia henkilökohtaisia haaveitani ja pyrkimyksiäni
kalliimpaa, arvokkaampaa ja ihanampaa.

Että Jumala kyllä tietää, mitä hän on tekemässä,
mihin pystyn ja mitä tarvitsen.

Hänen tahtonsa elämässäni
tekee minusta rohkean.

lunes, 7 de diciembre de 2015

Esta música con violonchelo y piano tampoco me hace mal.


Los últimos meses de este año han sido algo difíciles
al respecto de las noticias que llegan del mundo y de mi Europa
y también en mi vida personal y cotidiana.
El mensaje de la navidad
– Os ha nacido hoy un Salvador, que es Cristo el Señor –
es más que necesario hoy, ahora,
para mí y para nosotros.

Este mismo mensaje me ha sido de fuerza y ayuda
durante todos los años de mi vida,
tanto en los desafíos enfrentados
como en toda esa alegría que la misma vida me dio.

Feliz día de independencia (ya desde el 6 de diciembre del 1917),
Finlandia mi tierra,
y feliz espera de navidad, amigos míos.

Las buenas noticias
de que Dios nació como un hombre
y decidió vivir entre nosotros,
han cambiado – y pueden cambiarlo –
todito todo.





Nyt loppuvuodesta ovat uutiset maailmalta
ja oman elämänkin myllerrykset
olleet sellaisessa mittakaavassa,
että joulun sanoma
– "Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra" –
on enemmän kuin tarpeen.

Tänä vuonna täytin kolkyt vee
ja täytyy myöntää, että
tuota samaa sanomaa oon tarvinnut kaikki nää vuodet,
isoissa ja pienissäkin myllerryksissä
– sekä myös kaikessa ilossa, mitä tää elämä on mukanaan tuonut.

Hyvää ja turvallista itsenäisyyspäivää, Suomi,
hyvää joulunodotusta, ystävät.
Uutinen siitä, että Jumala on syntynyt ihmiseksi,
on muuttanut – ja voi muuttaa – ihan kaiken.

lunes, 5 de octubre de 2015

Maahanmuutosta, hallituksen leikkauksista ja Cotopaxi-vuoresta, joka ehkä purkautuu pian

Viime viikolla mulla tuli mitta täyteen
netin maahanmuuttokeskustelua (lue: huutelua)
ja sitä, että meillä ei koskaan tunnu olevan mikään hyvin.
Suomen äkäiset linnut,
tyytymättömyyden ja vihapuheen lisääntyminen ja arkipäiväistyminen,
harmitti.




Photo: https://minutocrianca.wordpress.com
















Emmekö enää osaa puhua niin, että se rohkaisee ja siunaa
niin kuulijaa kuin puhujaakin?
Miksi täytämme mielemme vihalla, pelolla, huolella ja ahdistuksella?
Miksi me uskovaisetkin, jotka turvaamme Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon,
elämme aivan niin kuin nuo asiat olisivat vain kaunis satu?





Photo: http://stevenahill.com


















Kuka muistaa vielä taannoisen WWJD-buumin?
Kuka vielä kysyy itseltään ennen, kuin tekee tai sanoo jotain:
"Mitä Jeesus tekisi"?
Kuka muistaa Jeesuksen omat sanat:
"Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa,
joka on minut lähettänyt; tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä." (Joh. 9:4 )?

Ehkä nyt alkaa jo olla yö.
Raamattu kehottaa meitä arvioimaan aikojen merkkejä (esim. Matt. 16 :3).
Eivät ne ole vain tsunameja, sotia ja harhaoppeja tai kristittyjen vainoja.
Raamatun mukaan (Matt. 24 ) merkki siitä, että tämä maailman aika loppuu,
on se, että monien rakkaus kylmenee.

Onko minun rakkauteni kylmenemässä?
Tai sinun?
Muistammeko vielä, että todellinen rakkaus ei etsi omaa etuaan (1.Kor. 13:5),
ja että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon (1.Joh. 4 :18)?

Tänään minua rohkaisi muutama ystävä,
jotka muistuttivat minua ja muita
Jumalan hyvistä suunnitelmista ja mahdollisuuksista (Room. 8:28)
jopa uhkaavissa ja huolestuttavissa tilanteissa.

Varmaa on ainakin se,
että viha synnyttää vihaa,
pelko pelkoa,
luottamus luottamusta,
rakkaus rakkautta.

Lainaan tähän Suomen Viikkolehdessä viime kuussa haastateltua Pietu Korpelaista.

"Voimme rakastaa, koska meitä on rakastettu. Kaikkihan haluavat olla hyvien tyyppien seurassa.
Entäpä jos nuori sukupolvi ottaa sydämen asenteekseen armahtaa, rohkaista, kannustaa, kehua, puhua hyvää toisista, eri-ikäisistä, heistä, jotka eivät tunne Jeesusta.
Entä jos olisimme sukupolvi, joka muistetaan siitä, että he puhuivat hyvää toisistaan?  Raamattu sanoo Jumalan iloitsevan meistä ja siitä, että hän tekee meille hyvää — entä jos me olisimme edes promillen siitä, mitä Jumala on?"

Olisiko tällainen lähestymistapa vielä mahdollista meillekin?
Voisimmeko mekin siunata sen sijaan,
että pelkäämme ja kiroamme kaikkea vierasta, tuntematonta ja oman mukavuutemme haastavaa?

Voisiko olla niin, että Jumala on edelleen voimallinen
pitämään meistä huolen
ja viemään meidät perille
tsunameista, sodista, harhaopeista, vainoista
ja sydäntemme kylmyydestä ja kovuudesta huolimatta?

Jeesuksen armo riittää,
sen tiedän,
ja siihen uskon.

viernes, 25 de septiembre de 2015

Ahorita, escribir en mi finlandés me hace bien

Jotkut ovat kyselleet, että mites blogi.
Seuraako tätä muka joku?

Nyt on ollut pitkä kommunikaatiokatkos, kun muut asiat on vieneet mukanaan.
Ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa.
Ensin olin kuukauden ilman nettiä,
se teki hyvää ja vähän irroitteli somesta ja muusta.

Nyt on ollut töitä ja aikaa vievää arkea.
Inspiroivaa, voimauttavaa maalla asumista,
mutta vain vähän aikaa eritellä omia ajatuksia.

Kiire tappaa luovuuden, sanotaan.
Ei mulla kiirettä ole ollut, täysiä päiviä vain.
Ne kannustaa kehittämään omaa luovuutta
ja toimintakykyä eri tavalla, kuin ennen.
Se on hyvä.

Bellavista Altan lihapatojen äärellä. Kuva: Pekka Paukkala

Niin, asun nyt maalla.
Tajusin juuri, että se on ollut yksi unelmani.
Vuokrataloni ympärillä kasvaa maissi ja maniokki,
onpa tuolla taempana chiliä ja vesimeloniakin.
(Ps. Ne ei kuulu mulle! Hedelmäauto kuitenkin ajaa päivittäin kotini ohi.
Sieltä voi ostaa, mitä mieli tekee.)

Eilen oli siunattu päivä, kun ystäväni tuli auttamaan
sadevesitankin asentamisessa ja fillarin korjaamisessa.
Edellisenä päivänä vähän jo itketti,
kun olin ollut kuukauden ilman juoksevaa vettä
ja se fillarikin lakkasi toimimasta.
Muistin ajat Suomessa, kun fiksailin sitä itse.
Nyt en vaan enää jaksanut.

Eilen, kun vesitankki oli käyttökunnossa,
hyppäsin maastopyörän selkään ja ajoin joelle.
Viidakko tuoksui ja joen vesi tuntui ihanan raikkaalta kuuman päivän jälkeen.
Tuntui myös mukavalta, kun naapuri, kotiin tullessani,
tervehti: "Hyvää iltapäivää, sisko".
Kichwan kielellä.

Rukoillaan, että meistä kaikista tulisi
ihan oikeita siskoja ja veljiä,
Taivaan Isän lapsia.