Amar... es conocer el Amor verdadero, porque Él nos amó primero (Hullu suomalainen intiaanikylässä IV)

"Tiempo de buscar, y tiempo de perder; 

tiempo de guardar, y tiempo de desechar... 

Aquello que fue, ya es; y lo que ha de ser, fue ya; 

y Dios restaura lo que pasó." 

Eclesiastés 3: 6, 15

 

Recién no más me tocó la despedida de unos amiguitos bien queridos.

Hace rato que ya no había amado tanto, con casa llena y desordenada,

cocinando y volviendo a cocinar, regañándoles y aprendiendo de ellos.

Sentí quedarme veinte años más joven,

no pude entender mi edad

y el momento en que había llegado a ella.

Me di cuenta de que mi Dios me devolvió algo

que hace rato se me había perdido.

Sí, volví a amar y ayer tuve que volver a soltar.

La despedida fue bonita, pudimos reír, orar,

hacernos partícipes de los sueños de cada uno.

Papito Dios, te pido que podamos seguir avanzando juntos, con el mismo sentir,

aún cuando estemos físicamente distanciados.

Que tus sueños y tus anhelos se cumplan en nosotros,

que siempre nos tengas cerca de ti y nos sigas enseñando a amarte a ti

y a los demás con tu perfecto amor.

Recordatorios

Estos días los he pasado contemplando las montañas...

y las aves.

A veces es bien necesario

o simplemente no sé qué otra cosa hacer:

Alzaré mis ojos a los montes;

¿De dónde vendrá mi socorro?

Mirad las aves del cielo,

que no siembran, ni siegan, ni recogen en graneros;

y vuestro Padre celestial las alimenta.

¿No valéis vosotros mucho más que ellas?

 Como Jerusalén (¡Quito!) tiene montes alrededor de ella,

así Jehová está alrededor de su pueblo (alrededor mío)

desde ahora y para siempre.

Ver crecer

Hoy sentí malestar y no tenía ganas de ir a enseñar la Palabra donde me tocaba; en una comunidad con pocos adultos y algunos niños pequeños bastante traviesos asistiendo. La inspiración se me había ido no sé a donde y también las jovencitas que debían acompañarme en esa visita no se encontraban.

Al llegar parecía que no iba a venir nadie; qué bueno, pensé, que así regresaría más pronto a mi casa.

Finalmente vinieron unos adultos que yo no había visto desde hace un rato y unos cuantos niños. Apenas comenzamos a cantar y desapareció mi malestar. El Señor me ayudó con la enseñanza y pude compartir y hacerme entender, en idioma de ellos.

Luego volvimos a cantar y dijo de repente un niño de 9 años de edad, qué hermoso, hace llorar, ¿seguro que cantaremos otra vez en la semana que viene?

---

Los últimos meses lo he pasado con niños y pollitos. Parece pasar lo mismo con los dos especies que trato de apoyar en su crecimiento, nacen bastantes pero pocos siguen ahí por mucho tiempo.

Hace poco tuve que despedir una comunidad, un grupo entero, por algunas razones, dejar de visitar allí. Eso me dolió y sigue doliendo, como también el hecho de que estos niños son prestados no más, y que muchos detalles de sus vidas no me corresponden.

Estando en esas, encontré este nido aquí cerca, y el Señor como que me dijo, mira, esto te encargué a ti, cuida y disfrútalo. Y seguro que lo he hecho, yo, la niña del bosque.

El crecimiento lo dará el Señor, ya lo sé. Con la sabiduría y fuerzas que Él me dé seguiré creciendo, además de cuidar y alimentar a los que ahora tenga a mi alcance.

Un día veré volar a muchos de ellos.

Señor Todopoderoso, rey mío y Dios mío,
aun el gorrión halla casa cerca de tus altares;
también la golondrina hace allí su nido,
para poner sus polluelos.
Salmo 84:3

2021 ja vähän jouluisia ajatuksia

Tämäkin vuosi oli sukkulointia kahden – ei vaan useamman – kulttuurin välillä. Mistä minä oikein olen kotoisin?

Joku kysyi, millaista oli käydä kotona, siellä tuhansien järvien maassa. Itse mietin, kuinka ihana oli päästä kotiin takaisin, tänne, missä perheeseeni kuuluu epälukuinen määrä siipikarjaa ja kaksi koiraa.

Ainahan sitä tulee ladattua odotuksia erinäisiin tapahtumiin, kuten nyt vaikka Suomen matkaan ja jouluun. Kahdessa eri Zoom-tapaamisessa kyseltiin nyt joulun alla, millaisia ovat ne parhaat joulumuistot. Menin ihan lukkoon enkä tiennyt, mitä sanoa, kun jouluhan on tunnetusti lasten ja perheen juhla, eikä minulla sellaisia ole.

Olen ajatellut, että Jumala on siunannut minua valtavalla kulttuurien ja kokemusten rikkaudella. On perheitä, kieliä, maisemia, ruokaelämyksiä ja vaikka mitä.

Mutta on myös se kaipuu. Ei lähetystyö ole sitä, että saa valikoida parhaat puolet joka maasta. Se on luopumista, luovuttamista.

Muistan, kun vasta opettelin espanjan kieltä ja sen omaksuakseni luovuin pitkäksi aikaa jostain minulle todella tärkeästä – suomenkielisen Raamatun lukemisesta. Viime vuosina olen kipuillut sitä, kun ei ole ystäviä täällä lähellä, ei seurakuntayhteyttä, eikä sitä perhettä, vaikka juuri näiden asioiden puolestapuhuja tahdon olla, niin kuin nyt sen äidinkielisen Jumalan Sanankin.

Mielen päällä on ollut Tommy Helstenin lanseerama Saat sen, mistä luovut. Eikö kristinuskossa olekin kyse juuri siitä? Eikö se olekin Jeesuksen malli meille seuraajilleen? Eikö Hän jättänyt yhteyden Isänsä kanssa tehdäkseen meistä perheensä jäseniä? Elikö Ihmisen Poika täällä maan päällä loisteliaissa oloissa? Saiko Hän kokea yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä omiensa taholta? Entä tänään, tänä jouluna, saako Hän pitää meidät lähellään, iloita yhteydestä meidän kanssamme?

Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon. Hän tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olemukseltaan sellaiseksi kuin ihminen. Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, aina ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala onkin korottanut hänet korkealle ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. 

Fil. 2:5-9

Rohkaisevaa on se, että ajan kanssa aloin kokea espanjan toiseksi sydämeni kielistä. Luovuin hetkeksi Raamatun täydellisestä ymmärtämisestä, voidakseni todella imeä Jumalan Sanaa itseeni ja jopa opettaa sitä muille toisella, minulle aiemmin vieraalla kielellä. Voisiko jotain tämän kaltaista tapahtua myös muiden kaipaamieni asioiden suhteen? Voisiko Jumala vielä yllättää minutkin ja kääntää tämän hetkiset haasteeni siunaukseksi ei vain minulle, vaan laajemmallekin joukolle? Hänellä todella on siihen varaa.

2020

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein,

että me saisimme viisaan sydämen.

Psalmi 90:12

Moni on sanonut, että viime vuosi oli kummallinen.
Olihan se!

Harvana vuonna olen
toiminut mopotaksikuskina,
soittanut alttoviulua ja kosketinsoittimia,
pitänyt kukkoa, ankkaa ja koiranpentuja,
kasvattanut papuja, paprikaa ja viidakkopähkinöitä,
jatkokouluttautunut videoyhteyden kautta,

osallistunut ulkomailla toimivan raamattupiirin toimintaan,
kuvannut ja tuottanut musiikkivideoita
ja treenannut äänityksiä varten lauluja alkuperäiskansan kielellä,
tehnyt paljon perunarieskaa.

Ja elänyt poikkeusoloissa,

niin kuin kaikki muutkin.

Kun pandemia alkoi alkuvuodesta, murehdin sitä,
että vaikka kaukana oleva tulikin yhtäkkiä lähelle minua, etuoikeutettua,
ne kaikkein lähimmät jäisivät puolestaan etäisimmiksi
– eihän heillä ollut älypuhelimia ja nettiyhteyttä.

Mennyt vuosi oli kuitenkin siitäkin ihmeellinen,
että uudenlainen yhteys löytyi
niin kauas, lähelle, itseeni, kuin ylöskin päin.

Koin, että sain olla enemmän täkäläinen, suomalainen, latinalaisamerikkalainen.
Todo a la vez, eikä se ollutkaan mistään tai keneltäkään pois.

Turha suorittaminen jäi, ja kuitenkin saimme paljon aikaan, yhdessä.

Asioita, joita en ollut suunnitellut, joista en osannut unelmoidakaan.





















Ainutlaatuista on myös se, että loppuvuonna en saanut uutta seinäkalenteria,
niin kuin aina ennen – eihän tänne kulje enää posti,
ja matkailijatkin ovat käyneet vähiin.

Päädyin sitten tuunaamaan viime vuoden kalenterin uudeksi.
Maltoin tehdä tätä urakkaa vain toukokuulle saakka,
kun ajattelin, että ehkä kesään mennessä tähänkin asiaan tulee erilainen apu ;)

Uutta vanhaa kalenteria seinälle laittaessani huomasin,
että olihan mulla ollut viime vuodelle montakin suunnitelmaa,
jotka eivät sitten sattuneesta syystä toteutuneet,
kun Taivaan Isän käsikirjoitus olikin hyvin ennakoidusta poikkeava.

Nyt, kun uusi vuosi alkaakin tutuin kalenterikuvin, 
alkoi mielessäni orastaa ajatus siitä, että ehkä sitten tänä vuonna...

Niinhän sen pitäisi olla aina.
Että sen sijasta, mistä jäimme paitsi tai mitä emme vielä saavuttaneet,
näkisimme mahdollisuudet tässä päivässä ja huomisessa.

Jotain siirtyi myöhemmäksi,
koska ensin oli tehtävä jotain, nyt tärkeämpää.

Ja sokerit vielä pohjilla,

Jumalan suunnitelmissa!

Hänen kädessään on aika,

ja elämämme.

Sydämeni, seimi.

Mistä tulee se outo, itsekäs ajatus, että joulu

– ja muutkin juhlat ja loma-ajat – olisivat vain minua varten?

Tai että jouluna kuuluisi nauttia, olla onnellinen, ja niin edelleen.

Ehkä se korostuu täällä kaukana, muuten sitä jaksaa etsiä toisten etua ja palvella, 

mutta näiden juhlapäivien aikana pitäisi saada elää niin kuin muutkin elävät,

kuplassa, illuusiossa.

Ja kuitenkin meillä on joulu vain koska Sinä Jeesus jätit Taivaan kirkkauden,

kunniasi ja loistosi,

elääksesi ihmisen elämän,

kieltääksesi itsesi,

palvellaksesi muita,

kärsiäksesi

ja kuollaksesi puolestamme.

Siitä joulu muistuttaa, siihen se meitä haastaa.

Jotta Sinä minussa saisit kasvaa,

minä vähetä.

Anna anteeksi se,

ettei minunkaan

sydämessäni ole usein tilaa Sinulle,

että niin helposti unohdan,

että vain Sinussa on

elämä ja yltäkylläisyys.

Pääsiäisaamun karanteeniajatuksia viidakon mopotaxikeikan ja suomalaisen netti-jumalanpalveluksen jälkitunnelmissa

Karanteeni ei ole kaikille sama.

Yhdellä on kerrankin aikaa pestä ja puunata koti
ja viettää aikaa rukouksessa,
Jumalaa etsien.

      Vai oliko se hän, joka teki näin ennenkin?

Toinen on kiireisempi kuin koskaan,
hoitaa sairaita ja vanhuksia,
soittelee yksinäisille
tai käyttää uusinta teknologiaa tehdäkseen työtään etänä,
entistä tehokkaammin...

      Saako hän tästä kiitosta, kuka huomaa hänen vaivannäkönsä?
      Erottuuko oma työ muiden joukosta, tuottaako tarpeeksi medianäkyvyyttä?

Kolmannella on virtuaaliset soittotreenit, seurakunnan solu ja nuortenilta.
Uusiakin harrastuksia löytyy, tekniikka sen mahdollistaa.

Jumalanpalveluksessa käydään ympäri maailmaa ja tavataan tuttuja,
nyt kun pienetkin seurakunnat videoivat tilaisuuksiaan.
Ja kotona ne kaikkein tärkeimmät,
oma perhe.

      Nauttikaa ja iloitkaa toisistanne, viettäkää laatuaikaa,
      on nyt monien neuvo.
      Mitä tehdä, jos perhedynamiikka ei toimi?
      Katoavatko seurakuntalaisten väliset kitkat nyt,
      kun video näyttää vain lähikuvaa "olennaisesta"?
      Toteutuuko yhteys?
      Entä ne, niin kuin minun naapurini, joilla ei edes ole tietokonetta tai kännykkää?

Ja sitten olen minä.
Jatkan työtäni, siinä kun voin.
Arki vie edelleen aikaa ja samalla voimauttaa.
Hämähäkinverkot saavat yhä olla paikoillaan,
aurinko siivilöityy ikkunalasista pehmeästi, niin kuin aina ennenkin.

Ruutuaikaa en jaksa, sosiaalisuus pienen näytön läpi masentaa.
Vaikka nyt olisi ainutlaatuinen mahdollisuus etsiä uusi yhteys
Kolumbiaan, kansalliseen kotikirkkooni ja Keski-Suomeen,
en sitä nyt juuri jaksa, uskalla, enkä ehkä edes halua tehdä.

Vieläkään en koe osaavani rukoilla,
vaikka olisi yksityisyyttä, globaali hätä ja omakin kaipuu päästä taas lähteelle,
juoda janoonsa ja jakaa elävää vettä muillekin,
vaikka sitten vain ääniviestillä.

      Kyllähän tänä "uutena normaalina" aikana kaikki taitaa jatkua ihan kuin ennenkin.
      Vai kärjistääkö se eroja edelleen?
      Ne, joilla on vilkas sosiaalinen elämä (ja nettiyhteys),
      jatkavat sitä virtuaalisesti.
      Ne, joilla on tekniset laitteet ja taidot, näkyvät sosiaalisessa mediassa.
      Me, jotka asumme puskassa, elämme niin kuin aina
      ulkomaailmasta, sen vaaroista ja mahdollisuuksista välittämättä.

      Ja se, joka elää Korkeimman suojassa,
      kaikesta – itsestäänkin – huolimatta,
      riippuu Hänessä kiinni,
      huutaa ja saa vastauksen,
      ei ole yksin, koska Jumala on.

Hän tietää ja voi, meitä paremmin.
Hänellä on kaikki valta ja hänen nimensä on Rakkaus.



Ps.
Tänään ilahduin yhteenkuuluvuudesta kaukana olevien tuntemattomien
ja menneisyyteen jääneiden ystävien kanssa.
Siellä kotiseudullakin siis kuunnellaan jotain muuta kuin
Hillsongia ja sen seuraajia, joista tämä Amazonian asukki ei mitään tiedä,
ja luetaan muutakin kuin Facebook-päivityksiä.

Minäkin tänään aamusella tanssin, kotona täällä kaukana
ja tapoin monta hyttystä :)

Uskosta ja unelmista. Elämästä.

Sunnuntaina vein pitkästä aikaa itseni ulos,

katsomaan ja kuuntelemaan afroecuadorilaisten touhuja.

Muistin, että tätähän mä olin aina tahtonut nähdä ja kokea.

Nyt se oli yhtäkkiä mahdollista, hetken ajan,

täällä niin lähellä kotia.

Joku arveli joskus, että syynä olisi mun uskon puute,

kun en oo saanut jotain, mitä kovasti kaipasin.

Toisinaan mietin, että onko mulla mitään muuta,

kuin se usko.

Se sunnuntai päättyi täysikuuhun.

Koiranpennut pyöri jaloissa.

Huomasin, että koiran mä olin aina halunnut

ja että nyt mulla on niitä jo toisessa polvessa.

Tää elämä tuntuu vaihtelevassa määrin

olevan mun itseni näköistä.

Ei ehkä sellaista, millaiseksi sen joskus suunnittelin,

mutta kun tarkemmin katsoo,

on siinä paljon sitäkin.

On suuri etuoikeus saada ottaa se vastaan sellaisenaan,

ihmetellä ja iloita, kun voi.

Pitää kiinni uskosta,

sehän on kaiken perusta.

Uskoa, toivoa, rakastaa.

Elää.

2019

Tämä nopeasti kulunut vuosi
on sisältänyt paljon kipua ja epävarmuutta
ja paljon onnea.
Pelkojanikin voitin ja ylitin itseni, monta kertaa,
vaikka hirvitti, useasti.

Joku kysyi joskus, että mitä tekisit, jos et pelkäisi.
Minä olen nyt monesti miettinyt,
että mitä voisin vielä tehdä, pelosta huolimatta.



Suomen talvi oli runsasluminen.
Nautin suomalaisista jutuista ja ystävyydestä.
Mietin, kuka minä oikein olen ja mihin olen menossa.
Mistä olen tullut, se asia nyt on aika selvä! 💗

Toukokuussa päädyin soittamaan Andien musiikkia televisioon.
Tänä vuonna ostin itselleni myös pari uutta soitinta,
joita opettelen nyt käyttämään.

















Musiikin lisäksi kuluneena vuonna on ollut opeteltava muutakin.
Teinivuosieni moottoripyöräilyunelma toteutui,
vaikka ei se enää tässä iässä niin helppoa ollut.
Kortin sain huhtikuussa, pelkoni voitin joulukuussa :)




















Loka-marraskuussa kävin ulkomailla.
Oli jotenkin tosi koskettavaa olla läsnä,
kun nuori nainen, johon olin tutustunut jo ennen hänen syntymäänsä,
äänitti studiossa lauluja, joiden kääntämiseen minä olin saanut osallistua.
Ja jatkoa seuraa...

Mainittakoon myös, että tämän vuoden aikana
onnistuin pitämään muiden perheiden lapsia hengissä kotonani
useiden viikkojen ajan,
rakensin koiratarhan
ja suihkukopissani syntyi kahdeksan pientä eläintä,
joista yksikään ei, naapureiden ihmetykseksi, kuollut.
Tein myös sämpylöitä ja porkkanalaatikkoa kaasu-uunissa
ja maltoin odottaa joulupipareiden paistoa vuoden viimeiseen viikonloppuun saakka.



Vuodesta 2019 aivan erityisen teki se,
että viimeinenkin isovanhempani lähti tästä ajasta.
Täällä kaukana ollessani kuoli heistä kolme viimeistä,
joista vain yhden hautajaisiin pääsin, keskellä lähtövalmistelujani viidakkoon.

Tulevaltakin vuodelta odotan
sukupolvien kohtaamisia,
uuden oppimista ja pelkojen voittamista,
kun se kaikesta huolimatta vaikuttaa ihan hyödylliseltä ja mukavaltakin!

Haasteita ja ihmeitä

Eilisillan suunnitelmat muuttuivat hetkessä,

kun lähdin viemään luonani vierailleita ystäviä Tenaan

kiertoreittiä viidakon halki,

päätien ollessa mielenosoitusten vuoksi suljettu.

Ensimmäinen ihme oli se, että löysimme ja pääsimme perille,

enkä minä eksynyt kotimatkallakaan,

vaikka mennessä olin istunut auton takapenkillä.

Haasteet alkoivat melkein kotona,

kun poliisin valot välkkyivät keskellä viidakkoa, illan jo pimetessä.

Tämäkin tie oli tukittu, eikä siinä auttanut muu kuin kääntää auto

ja palata Tenaan, yöpaikkaa etsimään.

Seuraava ihme: improvisoitu B&B, ystävieni C&C luona :)

Sama toisin sanoin: Jotain hyötyä lakostakin on, kun kohdattiin ihan ajan kanssa!

Kotimatka oli sitten oma haasteensa.

Sateisen yön jälkeen, pienessä tihkusateessa,

ohitin ensimmäisen tiesulun ja suuntasin kohti kotia – jalan.

Tutut ihmettelivät kichwan kielellä

ja jotkut tuntemattomat tervehtivät englanniksi ja ehdottivat taksikyytiä,

vaikka eihän siellä liikennöitsijöiden lakon aikana mitään takseja ollut.

Joku kysyi sitäkin, että osallistunko minä mielenosoitukseen.

Tietenkin, sanoin, kävelemällä!

Uusi ihme oli kuorma-auto, joka pysähtyi ja otti minut kyytiinsä pyytämättä

ja lyhensi kävelymatkani alle puoleen.

Jälkimmäisen tiesulun ohi pääseminen olisikin ollut haasteellista

(joidenkin mielenosoittajien mielestä siitä olisivat saaneet kulkea vain ecuadorilaiset

ja hekin maksavina asiakkaina),

elleivät paikalla olisi olleet, mielenosoituksen osanottajina,

 eräs uskova ystävä läheisestä seurakunnasta,

joka ohjasi minut palavien renkaiden välistä hiekkakasan ylitse,

ja kichwa-kansaan kuuluva tuttavani,

jonka kanssa sain vaihtaa pari sanaa ja sitten jatkaa matkaani.

Näin vältin silmätikuksi joutumisen.

Saapuessani Archidonaan kauppoja oltiin jo sulkemassa pian alkavan marssin vuoksi,

mutta sain ostettua pussillisen ruokaa (emme tiedä, milloin kaupat taas avataan)

ja pääsin kotiin saakka kenenkään sitä estämättä.

Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi.

He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.

Psalmi 91: 11,12

Felicidad y sus causas

Desde el amanecer
hasta que el sol se vuelva a poner
viviré en libertad
tu amor la victoria me da.

(J.A.Romero, J.Salinas, E.Espinosa) 

Un amigo a quien creo haberle conocido siempre
- aunque son menos de diez años -
Quien me conoce muy bien
y sin embargo se me hace que no sabe mucho de mí

A él, a los tiempos, le vi
y me preguntó si estoy feliz.
Y no me quiso creer que sí.

Como explicarle
lo de la música, movimiento,
arte y literatura,
niños, río y vida?

Me reitero:
Aunque no tenga todo lo que deseaba tener
y creía necesitar,
tengo mucho más
que no cambiaría
por lo que uno supuestamente necesita
para la felicidad.

Vuelvo y repito:
gracias a Dios,
¡sí que soy feliz!

Markus 12:30

"Ama al Señor tu Dios con todo tu corazón,
con toda tu alma, con toda tu mente
y con todas tus fuerzas."

Muchas veces siento que no me alcanzan las fuerzas
y que mi corazón no siente amor.

Sin embargo, en esos momentos también
puedo amar con todas mis fuerzas
al Señor, mi Dios.

Entregarle las fuerzas que me quedan.
Para Él son suficientes.

"Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi,

koko sielustasi ja mielestäsi

ja koko voimallasi."

Usein tuntuu, etteivät voimat riitä,

eikä sydän tunne rakkautta.

Silti, silloinkin, juuri silloin,

saan rakastaa kaikesta voimastani

Herraa, Jumalaani.

Antaa Hänelle ne voiman rippeetkin.

Kyllä ne Hänelle riittävät.

Pakoja toiseen todellisuuteen

"Hän oli viettänyt varhaiset vuotensa yhteisössä, jossa käytettiin aivoja, ja hän kuului siihen rauhattomaan, laskelmoivaan ja seikkailunhaluiseen ihmislajiin, joka tekee äärettömän levollisesti asioita, joiden ainoa selitys on sisäinen palo, ja jotka sietävät jonkin aikaa alkukantaista elämää valloittaakseen saloseudut ja sivistääkseen ne..." – Alexis de Tocqueville

Tänä viikonloppuna,

lasten kesäsiirtolan sulkeuduttua (ainakin hetkeksi),

mulle on tehnyt niin hyvää

pitkästä aikaa lukea, musisoida,

höpötellä ystävän kanssa, laskea koskea.

Tietää ja kokea todeksi,

että on olemassa muutakin elämää

kuin lapset ja kotikylä.

Ehkä jonain päivänä voimme,
minä ja nuo lapset,
ja he yhdessä toisten kanssa,
elää ja iloita niistä asioista,
jotka nyt tuntuvat olevan meistä niin etäällä.

ps. Täkäläinenkin yhteisö toki käyttää aivoja ja on sivistynyt,
joskin eri tavoin, kuin ihmiset siellä, mistä minä tulen.
On ihmeellistä olla muutoksen tekijä ja samalla muuttua itsekin,
oppia ja opettaa, juuri täällä.

---

"Hanna se lo pasa metida en la casa",

me dijo un adolescente que envidiaba mi bicicleta,

según él, botada sin que alguien le de uso.

Si le contara de todas mis aventuras,

se sorprendería el muchacho.

Gracias a Dios, existen fines de semana como este

en que a los tiempos pude hacer y vivir cosas que me gustan,

además de pasarlo en este pueblecito

con los niños a quienes tanto amo.

Mi sueño es que los niños estos
un día puedan compartir conmigo y con otros
algo de que yo en mi vida he tenido el privilegio
de experimentar
y así sentirme más viva.

Hullu suomalainen intiaanikylässä III

"Aikamoinen huvikumpu",

kommentoi joku joskus blogitekstiäni.

Enpä osannut arvata, että tänä vuonna

tästä Huvikummusta tulisi kesäsiirtola,

jossa on tosiaankin pidetty esillä niin

suomalaista, ruotsalaista kuin persialaistakin

lastenkulttuuria,

kotimaista (mitähän sekin tarkoittaa?)

ja venezuelalaista gastronomiaa,

laulettu viidakko- ja vuoristokichwan kielillä

ja josta käsin on tehty fillari-, pyykki- ja uintiretkiä

läheiselle joelle.

Paras palaute taisi olla se,

että

"Mulla on varmaan tän jälkeen kotona tosi tylsää,

kun täällä on ollut niin paljon tekemistä!"

Samat sanat, lapset,

yritän aina muistaa olevani siunattu,

kun teitä on elämässäni niin paljon!

ps. Tämän loman aikana kolme tyttöä oppi uimaan! Jippii!

"There's a place where fear has to face the God you know"

Existen días con mucho temor,

con mala gana,

incluso para hacer lo que más me apasiona,

para lo cual vivo

y por lo cual he dado tanto de mí.

Quisiera que todo el mundo sepa

que todo esto

no tiene nada que ver con valentía

y en muchas ocaciones tampoco

no tiene tanto que ver con los sueños de uno.

Con mi fe nunca llegaré

pero gracias a Dios,

conozco a alguien que es mas grande

que mis temores y soledad.

Jotkut päivät on tehty peloista

ja vastentahtoisuudesta,

jotka yrittävät saada mut vieroksumaan

jopa sitä mikä motivoi eniten,

sitä, mitä varten elän

ja minkä takia olen antanut niin paljon itsestäni.

Tahtoisin kaikkien tietävän

ettei tällä kaikella ole mitään tekemistä

rohkeuden kanssa,

ja että usein tuntuu,

että myös unelmat ovat tästä kaukana.

Oman uskoni varassa en tule koskaan pääsemään perille.

Onneksi tunnen Erään,

joka on suurempi

kuin minun pelkoni ja yksinäisyyteni.

Sigue dando vueltas mi definición de ser yo (Kuka, minä, hän?)

Últimamente me he sentido confundida con todas esas estaciones del año,

todos los aspectos, realidades, vivencias y retos que me hacen ser yo.

Me siento mal porque me siento bien al estar aquí,

en la tierra de los kichwas,

me doy cuenta de que el hecho de que Dios me hizo tan diferente,

me hace pertenecer y saberlo.

El Facebook me ofreció hoy unos recuerdos del verano

que a mí no me parecen tan veraniegos

- pero ¿qué sé yo si ni siquiera

recuerdo haberme puesto guantes y gorra en este año en curso?

Quizá con todo esto me pueda explicar

si un poquito me confundo en los momentos en que me pregunto

dónde es la casa y cuál realidad es la mía.

Vuodenajat ovat hämmentäneet mua aika lailla viime aikoina.

Montako niitä on, seitsemänkö?

Elämässä, minuudessa, mun identiteetissä ja siinä, mihin tunnen kuuluvani,

on niin monta erilaista vivahdetta ja näkökulmaa.

Elämä on täynnä värejä, haasteita ja eri todellisuuksia.

Tuntuu pahalta, että elämä täällä tuntuu niin hyvältä.

Minä, pohjoisen lapsi, täällä kichwoiden mailla.

Nyt tiedän, että Jumala teki musta niin erilaisen,

jotta voisin kokea yhteenkuuluvuutta, elää osana yhteisöä.

Facebook tarjosi mulle tänään kesämuistoja

ja tosiaan, mistä minä voisin tietää,

onko kesä kylmä vai kuuma,

sataako silloin lunta vai jopa rakeita?

Enhän enää edes muista, että vain pari kuukautta sitten

pukeuduin toppatakkiin ja lapasiin.

Ehkä tämä kaikki selittää hämmennykseni,

sen, etten aina ihan oikein tiedä,

missä minä todella olen minä.

Mañana soñaré con algo más / Huomenna unelmoin jostain muusta

Huomenna matkustan naapurimaakuntaan
toteuttamaan unelmaa, joka minulla taisi olla
jo 15-vuotiaana.

Täytyy myöntää, nyt tässä vaiheessa elämää
se vähän hirvittää,
mutta niinhän oikean unelman kuuluukin olla
hieman jännittävä,
ainakin minun mielestäni.

Jos selviän hengissä tulevasta koitoksesta,
kerron kyllä, montako rengasta unelmallani on.

---

Mañana viajaré a otra provincia
para cumplir con un sueño
que creo que tenía desde mis 15 años de edad.

Tengo que admitir que a estas alturas de la vida
me da como susto
pero así son los sueños,
algo de emocionantes,
pienso yo.

Si voy a salir con vida de lo que me espera
seguro que les avisaré de cuántas llantas ha sabido tener
mi sueño.

Välimaastossa, niin usein.

Lapsena luin sadun pienestä Annasta,
joka sai ystävältään, enkeliltä,
silmälasit, joiden läpi katseltuna
maailma näyttää kovin erilaiselta.

Jukka Poikakin tietää, että
tyytyväisyys on vaikea laji.

Olenhan minäkin näinä vuosina
maailmaa kiertäessäni kuullut monenlaisia kommentteja.
Ehkä päällimmäisinä niistä nyt se, että
       ”Oletpa sinä rohkea!” ja että
       ”Kateeksi käyt!”

Omakohtaisen kokemukseni perusteella
uskaltaisin kuitenkin väittää,
        että itse en ainakaan elämääni paljoa kadehdi
        ja että usein sitä rohkeutta olen saanut hakea
        niiden kuuluisien kissojen ja koirien kanssa.

Elämä on kuitenkin ihanaa, oikeasti,
kun on ne oikeanlaiset silmälasit.
Sanon vaan, vaikka notkunkin taas lentokentällä,
yksin,
jossain maailmojeni välissä,
enkä edes tiedä, missä on koti ja sielulla rauha.

Suomessa, synnyinmaassani,
iloitsin niin kovasti että sattui:
          ystävistä ja niiden lapsista, joista myös on tullut mun ystäviä
          lumesta ja syksyn väreistä
          marjoista ja keltaisesta juustosta
          ja siitä, että sinne pohjoiseen kuulun, kuitenkin.

Ja siellä, mihin nyt olen palaamassa,
koska sinnekin kuulun:
           sielläkin on lapset ja muutama muukin ystävä,
           oma koira,
           joet, villisiat, muurahaiset ja viidakkoveitsi

           ja tehtävä, jota tosin voi toteuttaa missä vaan,
           koska sen Antaja on kanssani kaikkialla
           ja on niin ihmeellinen, että on luonut enkelitkin.

Ihan tosi, tämä kaikki on välillä tosi vaikeaa.
Mutta silti, se kannattaa,
vaikka minä itse en aina ymmärtäisikään,
miten ja miksi.

Suomi llacta, diciembre del 2018

Me están pidiendo fotos de la nieve, de renos y aurora borealis.

Ando sin cámara actualmente,

lo vivo todo,

miro, escucho y respiro,

porque ya lo sé, después todo esto me hará demasiada falta.

Digo, no es que vea cosas hermosas seguidamente.

No es un paraíso donde yo vivo, de donde soy,

aunque seguramente tiene sus cosas buenas.

De igual manera sigo compartiendo,

viendo mis fotos desde hace años,

de los ríos Yasuní y Magdalena,

del volcán Sumaco y nuestro monte más alto, Halti,

de los amigos y días vividos, sentidos, respirados,

de la familia, de la música

y de todos los colores,

de aquí y allá.

Ya ni sé qué lugar está lejos y donde estoy cerca,

pero lo que sé,

es que hay que seguir viviéndolo.

En la cima del volcán Sumaco -
Sumaco-vuoren huipulla

Multa on pyydetty kuvia lumesta, poroista ja revontulista.

En melkein edes käytä kameraa juuri nyt,

vaan elän sen kaiken.

Katselen, kuuntelen ja hengitän,

koska tiedän, että kaikkea tätä tulen ikävöimään,

ihan liikaa.

Eihän täälläkään pelkkää kaunista ole.

Ei kotimaani ole paratiisi, niin kuin jotkut tuntuvat ajattelevan,

vaikka täällä onkin paljon hyvää, paljon.

Joka tapauksessa katselen ja jaan myös vanhoja kuvia,

pääasiassa niitä.

Kuvissa näkyvät Yasuní- ja Magdalena-joet,

tulivuori Sumaco ja meidän korkein vuoremme, Halti.

Niissä näkyvät myös ystävät

ja heijastukset niistä päivistä, jotka olen elänyt, tuntenut, hengittänyt,

perhe, musiikki ja kaikki värit,

täällä ja siellä.

En edes enää tiedä, missä olen kaukana ja missä on se paikka, josta voin sanoa,

että se on lähellä.

Tiedän vain, niin kuin ennenkin,

että nyt on aika elää.

Minä ja me - Yo y nosotros

 Fiel es Dios, que no os dejará ser tentados más de lo que podeís llevar; antes dará también juntamente con la tentación la salida, para que podáis aguantar. 1 Cor 10:13

Hace años, en este blog, escribí acerca de los pronombres de mi vida.
Hace poco me di cuenta de que la realidad de ese entonces se había cambiado.

A ver, un ejemplo práctico:

- Dios ha bendecido nuestro esfuerzo. Estamos construyendo una casa para nuestros niños. Por favor, sigan orando por nosotros. - ¿Ustedes? ¿De quiénes estás hablando cuando dices ustedes?

Digo, Dios me ha dado gente. Además de la gente mía que ya por tanto tiempo y en tantos lugares había tenido, Él me ha hecho pertenecer y sentirlo. Puedo hablar de nosotros y eso me trae mucha alegría y felicidad, mucha satisfacción.

Tengo que admitir que normalmente el Señor no me ha dado lo que le he pedido. Pero, aunque parezca raro, me ha dado mucho más. Cuando leo mis textos de aquellos años duros y difíciles, cuando veo las fotos de esos años de demasiado anhelar, me lleno de gozo. Dios ha sido mi fuerza, Él me ha sustentado, y me ha hecho pasar por todo eso.

¿Qué es lo que he aprendido en estos años, qué es lo que nunca querré olvidar?

Es que Dios es fiel, Él me conoce mejor que yo misma, tiene buenos propósitos para mi vida. La palabra tentación en la versión finlandesa de 1 Cor 10:13 podría ser entendida también como dificultad, prueba o aflicción. Sé que así es mi Dios. Cuando me permite algo difícil, cuando no me da lo que le había pedido, Él ya sabe como aguantaré todo eso.

Y no se trata de simplemente aguantar. Se trata de ver las oportunidades del Eterno donde yo no tengo ninguna.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää. 1. Kor. 10:13

Vuosia sitten kirjoitin tässä blogissa elämäni pronomineista.
Hetki sitten huomasin, että tilanteeni on muuttunut.

Kuule vaikka:

- Herra on siunannut työmme. Rakennamme taloa lapsillemme. Rukoilettehan puolestamme. - Te? Kun sanot te, keistä oikein puhut?

Tarkoitan vain sitä, että Jumala on antanut elämääni ihmisiä. Ei vain ystäviä ja läheisiä, joita minulla onkin jo vuosien ajan, monissa paikoissa ollut, vaan myös yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Voin puhua "meistä" ja siitä saan paljon iloa ja tyytyväisyyttä.

Täytyy kyllä myöntää, että yleensä Jumala ei ole antanut minulle sitä, mitä Häneltä olen pyytänyt. Voi ehkä kuulostaa oudolta kun sanon, että Hän on antanut minulle paljon enemmän. Kun luen kirjoituksiani tai katson valokuvia kuluneilta vaikeilta ja raskailta kaipauksen täyttämiltä vuosilta, koen suurta iloa. Jumala on ollut voimani, Hän on kannatellut minua, Hän on auttanut minua kulkemaan sen kaiken läpi.

Mitä olen noina vuosina oppinut, mitä en koskaan tahdo unohtaa?

Sen, että Jumala on uskollinen, Hän tuntee minut itseäni paremmin, Hänellä on hyvät tarkoitusperät elämääni varten. Tiedän, että kun Jumala sallii elämässäni jotain raskasta, kun Hän ei anna minulle jotain, jota Häneltä pyydän, Hän tietää jo, kuinka tulen sen kestämään.

Eikä kyse edes ole kestämisestä. On kyse siitä, että voin nähdä Ikuisen Jumalan mahdollisuudet juuri siellä, missä sellaisia ei luulisi olevankaan.