domingo, 28 de noviembre de 2010

Ocho días en la selva / Kahdeksan puskapäivää

El viaje para la selva estuvo mágico.

En los ocho días del viaje me di cuenta,
me maravillé de cuántas cosas Dios me dio,
cómo me sorprendió, cómo me consintió.

Fui a cazar, a pescar.
Vi delfines, aves, tortugas, caimanes, monos.
Comí pirañas, loro, huevos de la tortuga,
hormiguitas de limón, caimán, puerco silvestre.
Aprendí idiomas, waorani y kichwa.


Más que todo
me maravillé de cómo Él me ha pasado preparando
todos estos años.

Tengo que confesar que siempre no he podido apreciar
lo que soy,
lo que quiero ser.

La naturaleza, las aventuras
siempre han sido importantes para mí.

Ahora me di cuenta de que hay otra gente así,
otra gente a la cual le gusta aventurarse,
dormir afuera.

Me di cuenta de que hay gente para la cual la vida aquí en la selva
es algo normal,
algo bueno,
no como dicen algunos amigos míos,
que a la Hanna le toca la selva,
que tiene que arriesgarse, sacrificarse,
dejar tantas cosas atrás.

Más que de sacrificarme,
de dejar cosas
se trata de recibir.
De disfrutar, gozar la vida,
tal como es.
Recibir dones de Dios tal como son.

Disfrutar la selva,
la gente,
la naturaleza y la amistad,
tal como Dios las creó.

Vivir para su gloria.


Viidakkoreissu oli ihmeellinen.

Noina kahdeksana puskapäivänä huomasin,
yllätyin siitä, kuinka paljon Jumala onkaan mulle antanut,
miten hän mua helli.

Sain metsästää ja kalastaa.
Näin delfiinejä, lintuja, kilpikonnia, kaimaaneita, apinoita.
Söin piraijoita, papukaijaa, kilpikonnan munia,
pieniä muurahaisia, kaimaania, villisikaa.
Opin lisää waoranin ja kichwan kieliä.


Kaikkein eniten
yllätyin siitä, miten Isä on mua valmistanut
kaikkina näinä vuosina.

Täytyy tunnustaa, etten aina ole osannut arvostaa
sitä mitä olen,
sitä mitä haluan olla.

Luonto ja seikkailut
on aina olleet mulle tärkeitä.

Nyt huomasin, että on muitakin munlaisia ihmisiä,
muitakin, jotka tykkää seikkailusta
ja ulkona nukkumisesta.

Huomasin, että on ihmisiä, joille viidakkoelämä
on ihan normaalia,
hyvää elämää,
ei niin kuin jotkut mun ystävät sanoo,
että Hannan osa nyt vaan on viidakko,
että hänen nyt vaan täytyy vaarantaa henkensä,
uhrautua,
luopua niin paljosta.

Enemmän kuin uhrautumisesta,
luopumisesta,
on kyse saamisesta.
Elämästä nauttimisesta, iloitsemisesta,
sellaisenaan.
Jumalan lahjojen vastaanottamisesta
sellaisenaan.

Viidakosta,
ihmisistä,
luonnosta ja ystävyydestä nauttimisesta,
sellaisina miksi Jumala ne loi.

Elämisestä Hänen kunniakseen.

martes, 9 de noviembre de 2010

Romanos 12:1-2

Jumala se vaan jaksaa opettaa meikäläistä.

Se antaa mun tehdä juttuja, mitä oon aina halunnu tehdä,
juuri niitä juttuja, joita en ikinä uskonu osaavani tehdä,
joihin en ikinä uskonu saavani mahdollisuutta.

Nyt mun pitäis vielä opettaa niitä juttuja muille.
Minuakin se Jumala käyttää,
antaa uusia ystäviä, unelmia,
haasteita.

Kyllä Jumala parhaiten tietää,
millä tavalla me opitaan.
Jumala ei vaan pidä koulussaan kiirettä.
Hän tekee kaiken ajallaan, oikeella tavalla.
Opettaa meitä oottelemaan, olemaan kärsivällisiä,
luottamaan.

Luottamaan Opettajaan aina,
Hänen viisauteensa,
hyvyyteensä,
uskollisuuteensa.

Siihen, että vain Hänen kanssaan
me saadaan elää juuri ne unelmat,
joiden piti olla meille liian suuria.




Dios me está enseñando cosas.

Me está permitiendo hacer cosas que siempre quería hacer,
cosas sobre cuales decía que no sepa hacerlas,
que nunca vaya a tener posibilidad para hacerlas.

Hasta me está poniendo a enseñar cosas aquellas a otra gente.
Además me está usando,
me está dando nuevos amigos, nuevos sueños,
nuevos desafíos.

Dios sí que sabe cómo aprende uno mejor.
Pero no nos enseña con prisa.
Todo lo da a su tiempo, en forma correcta.
También nos enseña a esperar, a tener paciencia,
a confiar.

Siempre confiar en el Maestro,
en su sabiduría,
en su bondad,
en su fidelidad.

En que solo con Él lograremos aquellos sueños
que nos parecían demasiado grandes.